Mikä päivä! Heräsin aamulla todeten, että joo, koronasta ei ole enää paljoakaan jäljellä, mutta selkä sen sijaan on jämähtänyt tyystin tästä liikkumattomuudesta. Olin alkuun kauhuissani, sillä olin sopinut treffit Teivon ravikouluun, ja voi herran tähen, jos en taivu rattaille! Ei muuta ku nappia suuhun ja tien päälle. Vajaat 2 tuntia myöhemmin vyöryin autosta ulos niin, etten meinannut päästä suoraksi ollenkaan. Mutta! Koska aktiviteetteihin liittyi hevonen, unohdin selkäni melko pian.

Ensin poseerailtiin hetkonen Sara Perttusen kanssa kameroille, sitten alettiin valjastamaan hevosia. Minä sain Sulon ja Sara Laurin. Sarahan on jo DNA:ltaan ravi-ihminen, joten hän lähinnä piti turistille seuraa. Minä sain avukseni Vienan, joka työskentelee Ravikoulussa. Opin miten valjaat laitetaan ja miten kärry loksautetaan paikoilleen. Ei ollut vaikea rasti! Sitten hypättiin itse ajovaatteisiin ja kyytiin. Viena tuli minun kyytiini valvomaan noviisin ohjastamista.

Viena neuvoi, että kääntäminen tapahtuu tällä hevoselle melkein ajattelemalla ja pidättäminen tapahtuu pitkällä, rauhallisella liikkeellä, ei nykäisten. Käynnissä ei tarvinnut pitää tuntumalla.

Kun sitten päästiin radalle, avattiin peli pienellä hölkällä. Koska vieressä kipitti kisakaveri Lauri, oli Sulolla koko ajan pikku kisavalmius päällä. Se vähän jännitti, kun olin kuullut ravureista, jotka pysähtyivät sitten joskus iltapäivällä. Mitä jos tämä on nyt juuri sellainen?

Viena käski kurveissa hieman jarruttamaan, ja kerta kaikkiaan, tässähän laitteessa oli jarrut! Hyvin meni pidäte läpi. Jonkun aikaa hölkättyämme aloin jo kuumotella, että koska saa mennä kovaa. Sara ja Viena sitten päättivät, että okei, otetaan pikku hiitti ja käskivät kääntyä kisasuuntaan (vai mikä se oli). Mentiin sitten ihan radan sisänurkkaan ja lähdettiin siitä hieman kiihdyttelemään. Kierros mentiin melko hyvää vauhtia, mutta surukseni jouduin yhä hieman jarruttamaan.

Lähempänä loppusuoraa kysyin SAAKO NYT MENNÄ. Sai.

AIJJUMANKAUTA ETTÄ OLI MAHTAVAA! Pöly ja pikkutavarat lensivät, kun meitsit pisteli menemään! Oli helppo muistaa pitää suu kiinni.

Mikä hulluinta, sain Sulon kiinni hiittirupeaman jälkeen, ja sitten hiljennettiin vauhtia käyntiin. Kokeiluni oli ohi. NYTKÖ JO? Ymmärrän, että tämä voi vaikuttaa liiottelulta ja imartelulta, mutta olin kovin tohkeissani kun turvakuskini sanoi selän takaa: ”Ajoit ihan pirun hyvin! Mun ei tarvinnu tehdä yhtään mitään.” Meinasin nyrjähtää ilosta.

Käveltiin heppojen kanssa siitä sitten takaisin tallille ja riisuttiin kamppeet. Ylöjärven Sanomien toimittaja lähti vielä kaveriksemme lounaalle, jossa kerrottiin mitäpäs muita kuin hevosjuttuja.

Olipa kerta kaikkiaan mahtava päivä! Arvatkaa muistinko selkäparkaani ollenkaan? Muistin! Kotona.

Miksikö sitten lähdin Teivoon? No, koska 10.6. siellä on ravit, jossa viihteellisestä juontamisesta ja haastatteluista vastaamme minä ja Sara, ja iltabileistä vastaa POPEDA!

Eli nähdään siellä!

PS. Mun kaveri, joka ei tiedä hevosista MITÄÄN, kysyi olenko minä nyt RAVISTAJA. Olen juu.

PSs. Kiitos Päivi, Sara, Viena, Janne ja se hoitaja! Oli aevan mahtavaa.