Me puolivallattomat.

Me puolivallattomat.

Oli aika, jolloin kuvittelin, että Ratsastajainliiton hallitus on täynnä rikkaita ihmisiä, jotka tekevät päätöksiä, jotka sopivat heille. Toisin sanoen minulla ei ollut hajuakaan keitä siellä oli ja mitä päätöksiä siellä tehtiin. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en oikein tiedä vieläkään. Sen tiedän, että kukaan kilparatsastaja ei halua olla huonoissa väleissä liiton kanssa, mutta jos on tarpeeksi paljon rahaa, voi olla piittaamatta koko liitosta ja yksinkertaisesti harrastaa ja kilpailla ulkomailla. Mitäpä Suomesta, se on niin pienikin. Ja kaikki on ihan tyhmiä ja ne ei tajuu.

Oli aika, jolloin ratsastuksenopettajalla oli valtaa. Opettajat olivat kireäpinnaisia ja auktoriteetti pullotti heidän otsasuonissaan. Olen varma, että se johtui siitä, että ravinnon ja levon suhde ei ollut tasapainossa. Opettajia ei ollut hirveän montaa ja ne huusivat kovaa. Ei jäänyt epäselväksi jos olit lahjaton tai sinulla vain sattui olemaan kädetön päivä. Tallin omistajista kukaan ei oikein tiennyt mitään, he olivat mystisiä hahmoja. Sellaista sanaa kuin “valmentaja” en nähnyt koskaan nuoruudessani. Kai niitäkin oli, koska luin joskus Hippoksesta herrasta nimeltä George Morris. Muistan jopa ihmetelleeni 2000-luvun alulla, kun kaverini sanoi menevänsä valkkuun eikä tunnille. En ymmärtänyt, sillä kaverini ei kisannut oikeastaan ollenkaan. No, silloin tunnin nimeksi vakiintui valkku.

Ratsastuksessani oli tauko 90-luvulla. Kun palasin takaisin tallille, ratsastajista oli tullut asiakkaita ja heillä oli valtaa. Ratsastajat olivat sillä aikaa hokanneet, että tunneilla käyminen on Palvelun Tarjontaa, ja palvelulta piti siis vaatia laatua. Se on joissain paikoissa vieläkin vaikea hahmottaa. Myöskin jokusen asiakkaan on vaikea hahmottaa, että hevosia ei asiakaspalvelu kiinnosta. Jos hevo ei kulje, niin sitten se ei varmaankaan kulje, ja syy olet useimmiten sinä, senkin ratsastaja. Ratsastuksenopettajalle annettu palaute ei johda kehityskeskusteluun hevosen kanssa, eikä se muuta reagoimista apuihisi. Paska laji.

Ratsastuskoulut ovat tippuneet ikävään koloon. Heinien ja kuivikkeiden ja ties minkä hintojen noustessa koko ajan tallit pyörivät plus-miinus-nollilla kuusta toiseen. Jos yksi hevonen alkaa ontua, ollaan pulassa. Asiakkaalle ei voida sanoa, että mene muualle jos täällä on niin hirveää, ja narina jatkuu ja tunnelma kärsii. Tallilla on hirveää käydä tai olla töissä, jos jotkut tahot eivät arvosta toisiaan. Asiakkaan valtaa kunnioitetaan kyykyssä.

Nykyään yksityishevosia on monella. On kimppahevosta, kilpahevosta ja vossikkaheppaa. Yleensä ei-niin-vakavasti-ratsastavat haluavat tyrkätä pokunsa talliin, jossa on a) hyvä porukka ja b) hyvät maastot ja c) ainakin hyvä kenttä ellei jopa maneesi. Kilpailevat ratsukot taas tykkäävät muuttaa valmentajiensa talleille. Siellä puhuukin sitten jo raha. Mitä enemmän syydät rahaa valmentajaan, sitä tarkemmassa syynissä sinulla on oikeus olla. Tällöin valta siirtyy välillisesti valmentajalle. Rahaa vastaan valmentaja ottaa vastuun siitä, että ratsukko pärjää. Sekä hevosen että ratsastajan pärjääminen on valmentajan kunnia-asia. Jos valmentajan metodit eivät pure, kilparatsastaja kerää hevosensa ja vaihtaa vallankäyttäjää. Jonkun on pakko onnistua, koska ollaanhan me niin hyviä. Valta on siirtynyt rahalle. Raha etsii seuraavan kohteen, joka nostaa ratsukon tasoa, mikäli se on mahdollista. Ja kenellä valmentajalla on taloudellisesti varaa sanoa, että ei kiitos, ei teistä taida tulla kuule mitään? Tai että kiitos, ottaisin sinut mielelläni, mutta äitisi/isäsi on niin hullu, etten kestäisi ilman mielialalääkkeitä montaakaan viikkoa? En usko että monellakaan.

Miten ihanaa on olla keskinkertainen ja melko köyhä. Tippuu automaattisesti vallankäytön ulkopuolelle. Minulla on valta tehdä hevoseni kanssa mitä haluan ja millä tallilla haluan. Minun velvollisuuteni on näyttää sellaista naamaa tallilla, että siellä viihtyvät muutkin.

Kiitos ja kuulemiin.