Sydämeni maisema.
Ah, ehkä mikään ei ole niin palkitsevaa, kuin pienen hevosen päästäminen laitumelle! Sitä voisi katsella maailman tappiin. Tällä kertaa laumaan oli tullut lisää sakkia: pari vuotiasta honkkelia ja yksi poni, joka valitsi minut heti uskotukseen. (Tuskin kukaan huomaa jos otan se auton takapenkille joku päivä?) Hilppa vetäisi kaulan kaarelle ja lähti johtamaan katrillia. Voi että ne on hienoja! Kaikki ravasivat hienointa raviaan, ikään kuin siinä mitattaisiin kenen ravi on näyttävin, ja se saisi johtaa joukkoja. Eräänlainen kilpatanssi, siis.
Matka laitsalle tehtiin taas ratsain. Hilppa oli hieman jännittynyt koko matkan, mutta hirveän asiallinen. Pari pientä sivuloikkaa mahtuu aina repertuaariin, eikä niistä olla moinaankaan. Ilma oli ihanan raikas sateen jäljiltä, aurinko paistoi matalalta. Meinasi mieli järkkyä kaikesta ihanuudesta. Oma pieni ratsu ja ihana maisema, en kestä.
Tästä tulikin mieleeni eutoikeutettu asemani. Minullahan on oma hevonen. Muistan haaveilleeni omasta hevosesta n. kuusivuotiaasta lähtien. Omahkon (ensimmäinen alkoi vuokrasuhteesta, mutta päätyi kutakuinkin omaksi) hankin 30-vuotiaana. Miten on, olenko näin ollen kultalusikka suussa syntynyt? Kuulunko siihen ”hyvähän sinun on” -luokkaan? Vanhempani lupasivat minulle hevosen ylppärilahjaksi, mutta ei ole näkynyt. Vuosi olisi ollut 1987. Hyvä etteivät ostaneet. Mitähän siitäkin olisi tullut.
Kuva: Mari Stendahl-Juvonen
Erään kaverin kanssa juteltiin siitä, kuinka ratsastuksessa on mahdollista edetä ilman omaa mammonaakin. Pitää olla kova halu edetä. Kaveri väitti, että suuri osa Suomen johtavista ratsastajista eivät ole ns. kultalusikkatyyppejä. Missä se raja sitten kulkee? Jos vanhemmat ostavat sinulle hevosen, oletko erityinen? Vai oletko erityinen vasta, kun vanhemmat ostavat sinulle KILPAhevosen? Mitä jos ostat sen itse? Jos laitat kaikki rahasi siihen, etkä ostele vaatteita, käy matkoilla, syö ulkona, käy kampaajalla. Eihän siihen ole kaikilla tietenkään mahdollisuutta. Tallilla hengailuun kyllä on. Sitä kautta voi päästä ratsastamaankin. Näin olen neuvonut tytärtä, jolle ei ostettu ponia. Sanoin hälle, että ole avulias, niin sinulle annetaan luottotehtäviä. Näin kävi. Parhaimmillaan lapsella oli useampi liikuteltava hevonen viikossa.
En koe olevani kultalusikka-tyyppi, mutta jonkun silmissä saatan olla. Tyttärelläni kävi karmea tuuri, että hänen kisahevosensa sattui löytymään omasta perheestämme. Enempää en kykene antamaan. Sanotaan, että lusikka lapsella on, mutta ei ehkä kultaa.
Meidän hevoset tässä onnekkaita ovat!
Vihdoinkin!
Jos oma hevoni ei halua enää lähteä mukaani, niin onneksi joku haluaa. Tämä oli heti valmis. Kukalie!
Viimeisimmät kommentit