Petojen armoilla.

Oltiin Hilpan kanssa kahdestaan maastossa muistaakseni keskiviikkona. Ei siinä ole mitään merkillistä, ollaan hengattu samoissa maisemissa siitä asti, kun Hilppa oli kolme. Olin sonnustautunut turvaliiviin (tietysti!).

Edellisenä päivänä Hiilpan hampaat oli raspattu, joten ajattelin ottaa iisisti. Päiväkännit saattavat antaa oman värinsä tulevaan päivään, eikö totta. Hammastilanne oli jees, joitakin piikkejä ja sudenhammas edelleen in the making, ei vielä poistettavassa kunnossa. Purenta ok! On aina kiva, kun oma hevonen ei tarvitse rautoja.

Takaisin lenkille: mennessä kiivettiin yhtä mäkeä ylös, sellainen polunomainen, jossa juurakkoa tms. Yhtäkkiä aloin kuulla jonkun laitteen ääntä, ja kas, nurkan takaa polkua pitkin vastaan tulikin pari metsätyökonetta. No, koska Hilppa on niin VIISAS, tilanne ei aiheuttanut minkäänlaisia kommervenkkejä. Kurvasimme ryteikköön ja odottelimme, että laitteet häipyvät. Vilkutin kuskeille ja hymyilin päälle. Uskon, että Hilppakin hymyili.

Jatkettiin matkaa ravissa ja laukassa ja kaikki oli ihanasti. Kerroin Hilpalle mitä luonnossa tapahtuu juuri nyt. Lopulta pääsimme lenkin viimeiselle osuudelle, joka on ylämäki, jota tavataan mennä aina laukassa. Puolessa välissä laukkaa Hilppa veti perän alas ja lähti kuin kuppa Töölöstä. Tie loppuu mäen päälle, joten sain sen siellä kiinni. Ongelmaksi sitten muodostuikin se, että heppa ei suostunutkaan lähtemään kotiin päin. Tuijotteli mäkeen päin ja puhisi sieraimet levällään. Pohkeet ei tuntuneet missään eikä mikään muukaan ele, jonka selästä annoin. Hilppa tärisi. Noin vartin yritin saada häntä liikkumaan edes askeleen mäen suuntaan (kotiin päin!), turhaan. Kiertoteitä ei ollut, rinne on kalliota kautta linjan. Hyppäsin selästä alas ja jatkoin yrittämistä. Ei edelleen askeltakaan. Kokeilin kaikkia konsteja mitä keksin. Lopulta ainoa, joka toimi, oli ottaa askel kerrallaan niin, että joka askeleella töpsötin raipalla pyllyyn ja kannustin edestä vetämällä martingaalista. Se toimi. Mäen alla hän oli vielä aivan kivettynyt. Hyppäsin takaisin selkään ja jatkoimme matkaa kotiin. Vasta n. puolen kilometrin päässä Hilppa rentoutui.

Hirviä ei näkynyt, eikä peuroja, joita molempia olemme tavanneet ihan lähietäisyydeltäkin, eikä siitä ole seurannut oikeastaan mitään muuta kuin pientä puhinaa. Kysymys siis kuuluukin: MIKÄ HELVETTI SE OLI? Näin kotimatkalla paikallisia metsämiehiä ja kysyin heiltä onko alueella näkynyt hiljattain susia tai karhuja. Osoittivat vieressä seisovaa kissaa ja sanoivat: “Tuo on pahin mitä nyt on nähty.”

Hilpan reaktiot todellakin olivat jotain muuta, kuin mihin olen koskaan törmännyt. Sinänsä tilanne oli opettavainen, koska jäimme kaikki eloon, eikä ketään sattunut. Miettimään toki jäin mistä tunnistaa onko hevonen peloissaan väi häröileekö se? Vai onko pelko AINA syy jonkinasteiselle kekkaloinnille? Usein riittää, jos kiinnittää hevosen huomion pois asiasta. Jos tuntee hevosen sydämen hakkaavan jalkaa vasten, on pelko ainakin aitoa. Onneksi Hilpan kanssa olin minä, varmasti Hilpan tutuin ihminen.

Tuli muuten tästä mieleen Patrik Kittelin klinikka joskus vuosi sitten. Hän kehotti ratsastamaan aluksi kentän keskellä, jolloin pelottaviin reunoihin ei tarvitse keskittyä. Hevosen rohkeuden ja keskittyneisyyden kasvaessa kulmat voi myöhemmin ottaa haltuun. Se on fiksu vinkki! Näin siis kentällä. Luonnossa hieman eri homma!

Henkiinjääneet, survivors.