Karvaa lähtee, on siis kevät! Ei tarvi turvetta enää niin paljon boksin pohjalle, kun harjaa hevosen kerran päivässä. Siitä tulee kiva pehmuste. Siitä tulee myös omiin vaatteisiin hieno pinnoite. Ja autoon. Meidän koirasta ei lähde karvaa, mutta luojan kiitos on hevonen, josta lähtee. Muuten ei tunnistaisi kevään tuloa mistään.
Hevonen voi hyvin. Vaimea ratsastus aloitettu, nyt keksittiin tosin uusi mutta. Kaviot on edestä päässeet niin lyhyiksi, että askel on töpö. Ollaan siis kasvatuspuuhissa. Noinkohan niihin puree samat aineet kun kynsienkasvatukseen? Teho-pii-kalkki-dii? No, sanotaanko näin, että kavio onneksi kasvaa.

Olen alkanut pohtia suunnitelma B:täkin. Tai ehkä kutsumme sitä vain suunnitelmaksi. Minullahan on tamma – miksen siis varsottaisi häntä? Joku kiva estepoika isäksi ja emäntä nurmensyöntihommiin vuodeksi. Sieltä kasvaisi lapselle oiva kisatykki. Näinhän se menee, eikö? Ja sitten istuskellaan niityllä seuraamassa varsan kasvamista ja sitten onkin jo ratsutuksen aika. Eräs ystäväni aloitti pitkän ja röhisevän naurun, kun ilmoitin varsomisinnostani. Hän kysyi, että miksen saman tien revi seteleitä tallin pihalla. En ymmärrä. Eiän siihen tarvita kuin permaa, kuumaa vettä ja pyyhkeitä.

Hevosen varusteisto on nyt koko lailla kunnossa. Ei tarvitse hävetä maneesissa, tosin sellainen on hyvinkin vieras tunne meidän tallilla. Luulin, että oma varusteistonikin oli kunnossa, kunnes molemmat sukkani alkoivat tuntua märiltä. Molemmissa kengissä on reikä. Alapään tuuletus alkoi toimia paremmin kuin yleensä – housuissa ammottava reikä sauman vieressä. Takki jäi ovenkahvaan, joten siinäkin on melko leveä kauneusvirhe. Eilen tajusin, että olen pyörinyt samassa pipossa tallilla jo kuutisen vuotta. Elääköhän se jo voimakasta, omaa elämää?

No mutta hei! Hevonen on okei, meikäläisen niska on niin jumissa ettei pää käänny ja koiralla on joku mystinen ihottuma hännässä. Eikös näillä pääse taas eteenpäin!