


Kuva: Mari Stendahl-Juvonen
Se on kuulkaa sillä tavalla, että nyt on bloggaaja onnellinen! Olen ylittänyt niin monta kynnystä/estettä/hidastetta/jarrua, että juuri tällä hetkellä pitää olla tyytyväinen itseensä.
Kaikkien viisaiden päätösten ydin näytti olevan se päivä, kun päätin, että Pullukasta saa luvan tulla äiti. Olin hiton kyllästynyt venkoilevalla tammalla ratsastamiseen ja halusin itse breikkiä, ja toisaalta Pullukka oli juuri sen ikäinen, että jos meinaa lisääntyä ensimmäistä kertaa elämässään, se pitää tehdä justiinsa nyt. Tästä päätöksestä, joka tehtiin 2014, on tultu pisteeseen, jossa Pullukan lapsi nro 1 (Hilppa) on perheemme pääasiallinen ratsu ja estetaipaleensa alkumetreillä. Hilpan kanssa on jo vietetty muutama sekä ihana että hirveäkin hetki/viikko/kuukausi, ja nyt oli kohdalla estekisojen ristikkoluokka.
Ennen tätä aamua Hilppa oli hypännyt ihminen selässään neljä kertaa.
Nyt, viidennellä kerralla, tilanne sattui vaan olemaan kilvoittelua. Meidän tavoitteena oli puhtaasti sama suunta ja mielellään yli esteiden. Voin sanoa, että tavoite täyttyi täydellisesti. Emme saaneet rusettia, koska tein voltin vahingossa lähtölinjan yli ennen suoritusta. Olin niin keskittynyt siihen, että saan vasemman laukan nostettua, että en arvannut lähteä isommalle renkulalle. Ei haitannut menoa nimittäin yhtään! Ja saimme kuin saimmekin vasemman laukan nostettua.



Kuva: Mari Stendahl-Juvonen



Ettei vaan jää takajalat mihinkään! Kuva: Mari Stendahl-Juvonen
En muista koko radasta oikeastaan muuta kuin parit pukkikohtaukset ja kahdeksannen esteen jälkeiset lähdöt, mutta muuten homma meni aivan ihanasti! Meillä oli kivaa ja Hilppa kulki eteenpäin. Kuvat ovat paljon hienompia kuin uskalsin toivoakaan! Silmätkin on tunnelmallisesti kiinni monessa kohtaa. Oli vaan niin PARASTA!



HIrveen hyvin voi rataa mennä silmät kiinni, kun osaa sen kunnolla! Kuva: Mari Stendahl-Juvonen



Silmät oli hetken auki! Kuva: Nea Levonius



Ei päätä ihmisellä, mutta sehän jo tiedettiinkin, mut hieno ratsu! Kuva: Mari Stendahl-Juvonen



Tässä myös. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen
Jos mahdollista, haluaisin jatkaa tätä menoa loppuelämäni, kiitos. Ja aivan superisti kiitos kaikille kannustavista kommenteista Facessa! Ja kavioliittolainen Nina Ortju, olipa hauska tavata IRL!
Ja kun kiitoksen tielle lähdettiin, niin kiitos Petra Hackman, kun uskoit, että pystyn tähän ITSE.
Nyt jännittämään lätkää. Tämä päivä on ehkä vähän liikaa.



Nauruunhan se päättyi tämäkin! Kuva: Nea Levonius
Voi rakkaus, mikä hevonen! Ja mikä ratsukko! Upeaa, onnittelut ekasta kerrasta.
VOI RAKKAUS INDEED <3
Ja vielä lätkäkultaa, todellakin liikaa yhdelle päivälle!
Arvaa, olinko poikki.
tulipahan niin muistot maastoesteistä, joita mentiin miun “eläkeläihepalla” hän oli entinen esteratsu, jonka adoptoin, kun aktiiviura oli päättyny… olttiin niin onnellisia molemmat !! ei menty ennää koulua eikä kentällä esteitä, chillailtiin vaa… mie olin töissä samassa rakennuksessa kun criket, ja se helpotuksen tunne, kun tuli käymään “munapää”asiakas, menin boxiin, laitoin kädet selän päälle ja posken vasten kylkeä…kaks minuuttia ja kaikki unohtu …hevoset on ihmeotuksia !!
Toi on niin parasta!