Anna-Julia Kontio. Kuva: Team Harmony

Kilparatsastajia on ihana katsella. Katseesta näkee, että periksi ei anneta, ennen kuin Aunus on meidän (talvisota). On hienoa seurata, kuinka joku kilparatsastaja kehittää oman ja ykköshevosensa yhteistyötä niin, että lopulta se on kuin yhteistä tanssia. Mitä se vaatii? Lähestulkoon autismiin asti menevää päättäväisyyttä. Ei voi haaveilla mistään muusta, kuin maailman herruudesta. Kaikki muu häiritsee. Vai onko näin?

Mietitäänpä kilparatsastajan polkua.

Ensin ollaan taitavia teinejä, tai jopa lapsia. Nuoruuden vimma ajaa eteenpäin, kukaan nappula ei ajattele huomista. Jos on elävä heppa alla, mennään niin hyvin kun päästään.

Teini-iässä jyvät erottuvat akanoista. Joillekin valkenee, että eivät olekaan tarpeeksi taitavia ja unohtavat huipun. Joillekin valkenee, että nyt on heitettävä seuraava vaihde silmään. Joillekin valkenee, että kas, sain uuden, hienomman hevosen – miksipä en jatkaisi. Tässä kohtaa tapahtuu karsinta numero 1.

Ne, jotka edelleen kiiluvasilmäisinä haaveilevat hevosista ammattina, lähtevät ulkomaille töihin. Hyvällä tuurilla siellä pääsee (jossain vaiheessa) ratsastamaan niin taitavia hevosia, että valkenee, onko sittenkään itse kovin taitava. Myös työn kovuus, muun elämän olemattomuus ja jatkuva hevosten kanssa oleilu joko vahvistavat tai hälventävät halua päästä huipulle. Tässä kohtaa tapahtuu karsinta numero 2.

Samaan aikaan hienon hevosen saanut nuori treenaa kuin viimeistä päivää ja pärjääkin. Pian valkenee, että niin hieno kuin hevonen onkin, sitä on vain yksi, ja se ei riitä mihinkään. Hyvällä tuurilla perhe/sponsori hankkii toisen siihen rinnalle. Ura jatkuu. Mikäli toista hevosta ei onnistuta hankkimaan, saatta nuoren ratsastusura nousta pystyyn. Ura voisi kenties jatkua muiden leivissä maailmalla, mutta se vaatisi aivan erilaista elämäntapaa. Muiden palvelemista, muiden pillien mukaan pomppimista. Joistain on siihenkin. Tapahtuu karsinta numero 3.

Kovin ja pitkäpinnaisin ydin painaa pitkää päivää jonkun toisen omistamalla tallilla, jonkun toisen omistamilla hevosilla. Mikäli menestystä siunaantuu, hänelle tarjotaan paikkoja muiltakin talleilta. Vaihtaminen on kuitenkin aina riski – miten tulen toimeen uuden porukan kanssa, millainen toimintatapa siellä on? Saanko ratsastaa laatuhevosilla, olenko yksin, vai onko minulla apuja? Osa kenties pariutuu jonkun toisen hevosalan henkilön kanssa ja perustaa oman tallin. Rahat tehdään hevoskaupalla, jota on Keski-Euroopassa PALJON. Kilpailua siis riittää. Oma kilpaura jää taka-alalle, kroppakin saattaa jo panna hanttiin.

Kirkkaimmat jalokivet ovat ratsastaneet satoja, ellei tuhansia hevosia, pudonneet, nousseet takaisin, tulleet haukutuksi, onnistuneet, pettyneet ja rakastaneet ja ovat silti veneessä matkalla kohti huippua. He ovat valinneet, että ratsastuksen huippu on heidän absoluuttinen tähtäimensä. Sitä kohti mennään, joskus tarkoitus pyhittää keinot. Osa nai rahaa, osa tekee muunlaisia diilejä. Jokunen hevonen ja jokunen ihminenkin saattaa jäädä jalkoihin. Hyvällä tuurilla ei jää.

Maailman huippu on pieni, mutta luunkova. Sinne ei noin vain karauteta. Maximum respect niille, jotka jaksavat sinne asti. Me täällä sohvilla tarvitsemme teitä, jotta jaksamme itse harrastaa omien kopukoidemme kanssa.

Tällä hetkellä absoluuttiset eväät esteratsastuksen huipulle näyttäisivät olevan Juulia Jyläksellä ja Anna-Julia Kontiolla. On hevoset, on omistajien luotto, on taitoa. Kick ass, girls!

Molemmat ratsastajat nähdään Helsinki Horse Showssa 17.-20.10. Helsingin jäähallissa!

(HUOMHUOM! Pienemmissä lajeissa saattaa olla myös supersankareita, mutta niistä en osaa kertoa. Kertokaa te!)

Juulia Jyläs, kuva Juulian oma albumi.