Niin kuin otsikosta näkyy, viikonlopun estekurssi ei ollut ihan pelkkää onnistumisen juhlaa. Saatan olla hieman raaka itselleni, mutta kolme oikein ja varanumero viittaavat esteisiin, joihin osuin oikealle kohdalle. No, ehkä niitä nyt oli jokunen enämpikin, mutta OLO oli kolme ja varanumero. Ymmärtänet pointin.
Perjantaina alkanut kurssi käsitti yhden päivän erilaisia puomi- ja esteharjoituksia (TODELLA HYVIÄ!) ja toisena päivän rataa. Estekorkeus ei noussut mitenkään eksponentiaalisesti, enkä voi syyttää opettajaa. En myöskään hevostani. Nyt on sentään käynyt selväksi, että Hilpan kinttu näyttää kestävän hyppäämistä, ja se jos mikä on kivaa! Perjantaina valkeni mitä kaikkea meiltä vielä puuttuu.
Muun muassa rutiini.
Lähdettiin alkuun ravissa liikkeelle, mitä teen varsin harvoin, sillä olen havainnut, että Hilppa (tai minä) vertyy paremmin laukassa. No eihän tässä nyt voinut alkaa inttää, joten jolkotimme ravia sitten naama pitkänä. Sanomista tuli heti. Ohjat näin, älä istu noin. Joku tahtikin piti löytyä, ei ollut. Kulmakin meni munilleen. Laukassa mentiin puomeja, mikä on AINA hyvä. Ei me siinäkään loistettu. Sitten kun aloitettiin esteet, olin jo ihan jäässä (henkisesti). Ei helvetti, tästä ei voi tulla kuin paskaa! Yritin liikaa, ja se näkyi. Synkistyin aivan. Hevosessa ei edelleenkään ollut mitään vikaa. Tosin kun mukana oli pari nuorikkoa, Hilppa lähti melko mielellään kaiken maailman hilluntoihin mukaan, mutta ketä sellainen nyt haittaa.
Nukuin sitten tietenkin yöni huonosti ja ahdistuen. Lauantaina ei oikein ruokakaan maistunut. Menin ajoissa tallille ja yritin tehdä jotain henkisiä harjoitteita, (5 H:ta – HENGITÄ, HYMYILE, HUOMAA HYVÄ, HYVÄKSY JA HILJENNY, en muista mistä poimin, hyvä setti!) jotta en taas jäädy.
Vaan kas! Ilmeisesti valmentaja oli jo menettänyt toivonsa ja päätti ottaa huumorin työkaluksi, sillä hän oli paljon kannustavampi tänään! Käski jopa minun olla positiivisempi. Edelleenkään emme Hilpan kanssa ilmoittaudu suoraan olympialaisiin, mutta saimme oikein mallikkaita pätkiä suoritettua. Päivän päätteeksi uskalsin jopa päättää, että kyllä minä perkele täältä vielä nousen! Ja: aion tulla uudestaankin kaksipäiväiselle kurssille by Dominique Barthelaix.
Hilpasta olen erityisylpeä, sillä valkku KEHUI HEVOSTANI jo perjantaina. Hän kysyi mitä laatua kisaamme, kenttääkö? Sanoin, NO EI, ei me kisata mitään. Hän oli aivan äimänä. Niin, ei me kisata, me harjoitellaan! Olen myös siitä ylpeä, että Hilppa hyppäsi kahtena päivänä peräkkäin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun menin pari vuotta sitten Nevalan kaksipäiväiselle kurssille, ja se oli katastrofi. Ykköspäivänä hevonen kulki kuin herran enkeli, kakkospäivänä EI MIHINKÄÄN. Jäi kammottava fiilis.
Eteenpäin on siis menty sekä elämässä, että maailmassa! Monissa asioissa olen ensimmäisten joukossa antamassa periksi, mutta tämän homman meinaan katsoa loppuun asti.
Hilpalle annoin palkinnoksi hierojan, joka tulee tiistaiaamuna. Juhuu!
Kavioliiton instassa on vähän videota (kiitos Pia), ja kohta alkavassa Kavioliitto-podcastissa taas lisää sössötystä. Kerron kun alkaa!
Viimeisimmät kommentit