Terveisiä Nevalan kurssilta! Kävin sitä Hilpan kanssa kaksi päivää. Ensimmäinen päivä jännitti enemmän. En halua tuottaa pettymystä valmentajalle enkä hevoselleni. Mistä ihmeestä moinen asenne kumpuaa? Lapsuudesta, veikkaan. Kun ei ole oikein ikinä tuntenut kelpaavansa, sitä samaa rallia jatkaa sitten tarpeettoman pitkään. No, näillä mennään, mitä on annettu!
Perjantain tunti oli huisi. Menimme jumppasarjaa, jonka välissä oli puomeja. Osattiin Hilpan kanssa tosi hyvin ja olin valmis ilmoittautumaan olympialaisiin. Kivaa! Hei kuunnelkaa kaikki, mulla oli kivaa! Valmentajakin on tosi jees ja kiva ja hauska! Huomenna jatketaan, saas nähdä!
Tässä tarkkaakin tarkempi otos hyvästä meiningistä perjantaina. Näkyykö?
Sitten tuli lauantai. Kolmas peräkkäinen yö, kun nukun huonosti tuntemattomasta syystä. Tai paskat se mikään tuntematon syy ole, pre-vaihdevuodet kiusaavat tälläkin konstilla. Hieman siis ahdisti jo aamusta. Siitä on hyvä lähteä tallille suorittamaan, etenkin kun ei osaa ottaa lungisti. Ei kun kamat päälle liikenteeseen. Heti istuttuani Hilpan selkään tajusin, että nyt ollaan muuten pohkeen takana ja lujasti. Taisi olla hieman jumissa eilisestä pieni hevonen. Miten se sitten purkautuu? Niin, että juostaan pitkänä ja pannaan jonkun sopivan esteen kohdalla liinat kiinni. Ei kaikkien, vaan sopivien. Hermo palaa täysin, koska en tiedä mitä tehdä. Luulen tekeväni niin kuin käsketään, mutta ilmeisesti en, koska alkaa huutoäänestys. Vituttaa ihan sairaasti, olen minuuttia vaille häipymässä. Aistin, että opettajaa vituttaa osaamaton täti nelivuotiaan selässä. Hän ei tiedä, että osaamatonta tätiä vituttaa vielä enemmän. En löydä tietä ulos. Laukka ei enää meinaa nousta, nousee väärä, päätä heilutetaan ja suunnitella seuraavaa stoppia, vaikka kuinka yritän tunkea hevosen yli esteen. Luetellaan virheitä, joita teen. Saatanan perkele.
Yhä mennään lauantaissa.
Onneksi tulee breikki, jonka aikana muut hyppäävät. Sillä aikaa tunnelma ehtii hieman tasaantua ja aloitamme uudestaan. Jollain ihmeen konstilla onnistun nostamaan oikean laukan ja vieläpä hyvässä vauhdissa ja ylitämme pienen radan kaikki esteet hyvässä tempossa. JA SILTI JURPPII! Miksi en voi antaa olla? Enkö voi iloita onnistumisesta? Onko pakko huutaa pitkin kyliä, että en jatka lajin parissa ja että pitääkö muka tulla estetunnille jo ensi keskiviikkona?
Mietin, millä keinoin minut olisi voinut saada kuriin. Sitten keksin sanoa Nevalalle, että ”nyt sulla on valta sanoa jotain, minkä avulla jatkan ehkä lajin parissa”. Kerjäsin jotain myönteistä. Sitten sieltä tuli: ”Kuule, jos mä olisin yrittäny tota rataa nelivuotiaalla De Landfreella, jolla kuitenkin hyppäsin sittemmin isoakin, olis meillä menny ainakin 20 minuuttia sen selvittämiseen. Ja mä oon sentään ammattilainen. Jos sä et ois lopuksi suorittanut annettua tehtävää, olisin huolissani. Nyt en ole.”
No okei, en ehkä vihaa enää Nevalaa. Mutta estetunteja kyllä vihaan. Vielä.
Olin jo lähdössä kotiin, kun eräs kaveri kyseli puhelimitse miten suhtautua siihen, kun elämä tuntuu paskalta. Sanoin, että ratsasta huonosti, niin kaikki muu unohtuu. Saattaa toimia myös niin, että ratsasta hyvin, niin kaikki muu unohtuu.
Viimeisimmät kommentit