Istua kenottaa, miten kuten.

Ja heti oli otsikossa epäilyttävää sanastoa. Nyt ei vaan kerta kaikkiaan voi käyttää mitään muuta sanaa, koska ”perseellään” ja perseellään ovat kaksi eri asiaa, ja sitä juuri haenkin. Puhumme toki ystävästämme istunnasta. Sehän on hauska asia selittää ihmiselle, joka ei tajua ratsastuksesta mitään – että hevosen selässä voi istua myös väärin. Sillä on nauratettu yhtä ja toista. Toinen hauskuus on selittää harjoitusravia – miksi pitää yhä harjoitella, vaikka osaa jo? Sitä minäkin olen miettinyt jo vuosisatoja.

Mutta siis se istunta. Aikanaan ratsastuskoulussa mietin monesti, että miten se voi olla mahdollista, että vuodesta toiseen en osaa tiettyjen hevosten selässä seistä jalustimilla OLLENKAAN. Vaikka kuinka yritin, aina kopsahdin takaisin alas. Toinen vaihtoehto oli killua etukenossa, silloin pysyin. Molemmathan oli tietysti väärin ja tuomittavaa. ”Suorista se selkäs, mikä tässä ei mene jakeluun,” huusi opettaja niin kuin silloin kuului huutaa. Niin, no juuri se ei mene jakeluun, että miksi en vaan pysy täällä.

Noin vuosituhat myöhemmin valkeni, että ahaa, reisiluuni on noin kymmenen senttiä pidempi kuin muilla. Kuin myös sääriluuni. Näin ollen sojotin sujuvasti ulkona lähes kaikista satuloista. En vaan kerta kaikkiaan löytänyt painopistettä, koska alusta ei antanut sille mitään mahdollisuuksia. Toisinaan näen edelleen vastaavia kohtalotovereita kyntämässä tunnilla. Tekisi mieli halata ja sanoa: älä välitä, sama ongelma jo vuodesta mikähänseoli. Todellakin! Satulan on hyvä vastata myös ihmispyllyä, eikä pelkkää hevonselkää. Riittävän kauan kun jyystää menemään satulalla, joka kippaa jatkuvasti takakaarelle, saa paitsi itselleen kipeän selän, myös hevoselle typerän olon. Miten se nyt ei löydä sitä paikkaansa?

Istunta on minulle viheliäinen juttu. Osaan istua maailman hienoimmin, kun homma kulkee, mutta kuin Klonkku, kun ei kulje. Kuulostaako tutulta? Joskus viime vuonna(vai oliko jopa toissa) ihastuttava Aira Toivola kävi neuvomassa minua istunnassa. Kävi niin, että vedin kaikki neuvot yli, enkä pystynyt toimimaan käytännössä lainkaan. Liian monista neuvoista menin ns. tilttiin ja lopulta se yksi ainutkaan osa minussa ei enää toiminut. Olen varma, että siitä se olisi lähtenyt pystysuora kehitysnousu, jos olisin ollut maltillinen ja viisas ihminen, mutta minussa se aiheutti vain osaamattomuuden suuren ahdistuksen. Ja se tie vie kotiin peiton alle.

Sama kävi kun olin ihan mahtavalla istuntakurssilla Röykässä vai Röylässä, en ikinä muista kumpi se on. Nurmijärven takana kumminkin. Ensin harjoiteltiin koneella, sitten oikealla hevosella. Menin kotiin ja oma hevonen oli, että lopeta heti, en suostu kulkemaan. Sinne jäi ne opit! Masentavaa.

Sitten unohdin koko istuntakriisin ja tutustuin siihen miten Heppa ja minä tajuttaisiin yhdessä jotain. Heti kun hevonen alkaa kulkea mielellään tuntumalla ja hyväksyy muitta mutkitta avut, kappas vaan istuntakin on ihan helppoa. Moni sanoo, että suora tie hyvään ratsastukseen on istunta, mutta kun perkkule siitä vain jännityn kuin vieteri ja kaikki leviää. Olisko seuraavaksi semmoinen muotia kuin toimiva istunta? Länkkään istuntani kelpasi ihan hyvin, jospa siirryn kokonaan sinne. Tai ravipuolelle, siellä sitä varmaan arvostetaan erityisesti.

Toistaiseksi hevosein on kulkenut hienoimmin ”aloita hiljaa” -tekniikalla, jonka opin Mia Kainulaiselta. Mia taas on ammentanut oppinsa Jean Luc Cornillelta, joka on tulossa Suomeen Horse in Motion -tapahtumaan ensi kuussa. Tässä video Miasta ja Rampesta, jotka todella oivalsivat jotain, niin kuin videoissa näkyy. Määkin haluan tuonne! Ja noin!