Eräs Kavioliiton lukija otti, kiitos vaan, kovasti kantaa edelliseen postaukseen. Painotti, että hän haluaa, että suomalainen hevosmaailma nousee uuteen kukoistukseen, eikä se onnistu kuin superammattilaisten voimalla. Voi, voi. Olisipa se niin yksinkertaista! Silloinhan meillä olisi asiat hyvin. Mutta kun tilanne taitaa olla se, että tädit pelastavat tämän maan hevoset. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että jokaisella tädillä on oma, pilalle ratsastettu puskaratsu pihassaan, vaan se voi myös tarkoittaa sitä, että täti ostaa nuorelle huipulle hevosen ratsastettavaksi. Tai vielä rajumpaa, antaa oman hevosensa huipun käyttöön. Sellaista ei tosin missään vaiheessa tapahdu, ellei tätejä päästetä lähellekään sisäpiiriä ja avata huippujen maailmaa hieman paremmin. Top Dressage epäonnistui tässä niin näyttävästi, että tästähän oppii, vaikka ei itse ollut edes paikalla.
Lajin luonteeseen kuuluu, että kaikki tietävät miten asiat ovat. Ihmisillä ja/tai ryhmittymillä on omat totuutensa, josta ei sitten perkele jousteta ollenkaan. Se on sääli, sillä nimenomaan vapaa keskustelu kehittää paitsi yhteistyötä, myös lajia. Jos edelleen uskottaisiin 1800-luvulla syntyneitä, niin kyllä satulat olisivat melko hirveitä, niin myös suitset ja entäs käsittely. Turpaan vaan. Tämäkin laji siis kehittyy, halusimme tai emme. Oma osuutensa kehityksessä on sekä saksalaisella jämeryydellä että hevoskuiskauksella. Jossain siellä seassa se totuus on. Ei auta, vaikka kuinka haukkuu vastajoukkuetta, siellä ne kumminkin pyörivät, heti aamusta. Ei kun aamulla housut jalkaan ja toisia kiusaamaan.
Kiinnostavaa on myös se, miten joillekin auktoriteeteille ei uskalleta panna hanttiin, vaikka joidenkin konstien aika on jo auttamattomasti ohi. Odotellaanko, että ne auktoriteetit kuolee vai mitenkä? Toisinaan auktoriteetin asemassa on silkka raha. Pelätään tahon suuttumista siinä määrin, ettei uskalleta ottaa kantaa. Sellaisia kai me ihmiset sitten ollaan. Vähän arkoja tai sitten liiankin kärkkäitä. Rohkeushan ei ole ollenkaan sitä, että käy sanomassa suorat sanat jollekin päin naamaa. Rohkeus on sitä, että uskaltaa altistua keskustelulle saamatta itkuraivareita tai lähtemättä lipettiin.
Ensi vuonna on Suomi 100 -juhlavuosi. Siihen liittyy myös hevosmeininki, ja isosti. Olisipa kiva jos kyettäisiin siihen mennessä puhaltamaan yhteen hiillokseen. Saataisiin melko armasti enemmän a) ääntä, b) arvostusta, c) rahnaa jos oltaisiin ns. samalla puolella. Samassa veneessä tässä kuitenkin ollaan!
Hear, hear! (Ja voi vitsit, miten tärkeä aihe tämä on.)
Viitaten edelliseen postaukseesi, Top Dressagen kuvauskielto ei tosiaan ollut tätä päivää eikä se edistänyt Top Dressagen toivomaa avointa ja läpinäkyvää keskustelua – päinvastoin. Nykypäivänä yritykset, organisaatiot ja muut tahot taistelevat näkyvyydestä niin somessa kuin perinteisessä mediassa sekä kannustavat sidosryhmiään sisällön jakamiseen ja vuorovaikutukseen, joten kyllähän se pistää ihmetyttämään, että yksi taho/laji pyristelee viestinnässään aivan toiseen suuntaan.
Toisaalta ymmärrän myös ratsastajien huolen kuvien ja videoiden ympärillä käytävästä keskustelusta. Arvostelu tuntuu tietenkin kurjalta. Toivoisin, ettei heidän tarvitsisi pelätä kuvien/videoiden herättämää keskustelua, vaan he voisivat luottaa kanssaratsastajiensa medialukutaitoon sekä haluun keskustella rakentavasti ja avoimesti.
Jokainen ratsastuksen parissa toimiva pystyy omalla toiminnallaan vaikuttamaan siihen, millainen (vuorovaikutus)kulttuuri tässä lajissa vallitsee ja miltä lajin harrastaminen tuntuu. Siispä ainakin itse mm. kannustan äänekkäästi kanssaratsastajaani ja postaan jatkossakin someen ratsastuskuviani, joissa elämä on laiffii, vaikkei itse suoritus aina niin tyylipuhdas olisikaan.
Voi kun olisi avoimempi kulttuuri. Kuvittelen, että paheksunnan pelolla, paheksunnalla, nyrpistelyllä ja pikkusieluisuudella on juurensa myös Suomen historiassa, kun täällä on puskissa elelty köyhässä maassa köyhä kanssa oman onnensa nojassa. Ja se että hevosista miten kuten elantonsa saavat ovat edelleen usein kovin tiukoilla jatkaa tätä perinnettä.
Nykypäivää on tunnustaa että pieleen voi mennä, mutta siitä voi vaan oppia.
Ehkä vielä joskus päästään siihen, että ratsastajat voivat tunnustaa hirveimpiä mokiaan ilman tuomitsemisen pelkoa ja ennen kaikkea kertoa mitä ovat mokistaan oppineet.
Että jos tästä tsaarinajasta ja taikauskosta vielä joskus päästäisiin eroon. Vai oliko Ruotsin vallan aika peräti…?
Hyvä kirjoitus Katja .
Henkilökohtaisesti en ole ikinä ymmärtänyt miksi kilpaileva ratsukko olisi jotenkin tärkeämpi kuin harrastaja hevosineen . Kaikkia mielestäni tarvitaan js hevosia riittää erilaisia kuin myös ihmisiä jotka hevosia harrastavat kuka milläkin tavalla. Jos hevoselta kysytään veikkaan että moni ns kukkahattutädin ( en kyllä ole varma mitä tällä tarkoitetaan kun en ole yhtään kukallista hattua tallilla nähnyt) harrastepolle saattaa olla elämäänsä jopa tyytyväisempi kuin kovan tason kilpuri .
Itselleni on yhtä ok jos joku haluaa pelkästään maastoilla tai talutella ja hoitaa hevostaan eikä minua haittaa mitenkään vaikka tuo hevonen olisi todella hieno suvultaan ja liikkeiltään-minusta se ei mene silti ns hukkaan tai kärsi .
Enemmän toivoisi yhteen hiileen puhallusta ja toinen toistensa auttamista ja kunnioittamista talleille kuin pahansuopaista hierarkista kategorisointia.
Itse (ylläolevan kommentoijan kommenttiin liittyen) sanoisin että tyytyväisin hevonen hoidetaan kuin kovan tason kilpuria, viettäen ”kukkahattutädin” hevosen lajityypillistä elämää.
Ratsastajat (ja niiden vanhemmat!) pitäisi vetää yhtä köyttä ja tuoda hevostelun positiivisia asioita julkisuuteen. Samalla pitäisi negatiiviset asiat pyrkiä korjaamaan ja poistamaan. Tämä on useiden vuosikymmenien urakka, eikä yhtä totuutta ole, mutta jos kaikki pystyisivät keskustelemaan ja perustelemaan kantansa järkevästi, oltaisiin jo iso askel saatu lajia vietyä eteenpäin.
Ei täällä onneksi ihan kauheaa paskamyrskyä ollutkaan, niin kuin fb:n puolen kommentteja luettuani pelkäsin. Minä luen blogiasi, koska sulla on hauskat jutut, hyvä tapa kirjoittaa ja maalaisjärki tallella. Koitetaas muutkin pitää pipot löysällä.
Itselläni on kolme hevosta (puskasuokkeja) ja kaksi ponia (ipanoille) omassa kotitallissa ja pipossa voi olla kukka tai tupsu. Ilman hevosia en osaisi olla, ne vaan ovat osa elämää niin kuin hengittäminen ja syöminen. Ihan parasta on, kun pikkutyttövuosien parvekeponihaaveiden jälkeen voin jutella omille hepoille olohuoneen ikkunasta – siinä ambitiot lajin suhteen.
Että ei mulla mitään asiaa, kunhan ilmoittauduin: täti läsnä 😀
kiitos ilmoittautumisesta!
Hei Katja! Kirjoitan nyt sulle ensimmäistä kertaa, mutta blogiasi olen lukenut jo pitkään. Ja niin on meidän ratsastuksenopettajammekin. Ja siitäpä minun pitikin puhumani, että se nuorehko pojanjuippi aina siteeraa sinua. Erityisesti silloin, kun olet kuvaillut tätiratsastajien inhimillisiä erityispiirteitä. On me kyllä koetettu kuittailla sille takaisin, että varoo vaan hiusrajansa vetäytymistä…
Joten jos mahdollista, niin kirjoittaisitko oodin ratsastuskoulujen kirkassieluisille tätiratsastajille, jotka edes joskus haluaisivat tulla vakavasti otetuiksi. Tai siis muulloinkin kuin kuukausikorttia maksaessa.
Ootappa! tulee kyllä, pitää ensin saada inspiraatio. taidan käväistä katsomassa jotain tuntia.
Kyllähän tuossa huippuratsastajien tavassa olla ja katsoa taviksia on jotain pielessä, kun jo kauan ennen some-aikaa ja kamerapelkoa eräs huippu sanoi koulutustilaisuudessa, että ”on se niin kauheaa, että kilpailujen jälkeen KUKA HYVÄNSÄ (=tavis) voi tulla sanomaan mitä hyvänsä ja arvostelemaan ratsastajan suoritusta. Että kyllä varsinkin nuorille ratsastajille pitäisi järjestää suljettuja tilaisuuksia, ettei pääse tulemaan paha mieli jos menee huonosti”.
voi hyvää päivää, just niin. oliskohan se kätevää, että kerta kaikkiaan vaan suljettaisiin kaikki ikävät ihmiset laitoksiin?
Jos joku asia on väärin, niin jupisen. Tai meen pois ja jupisen. Tai kerään raivoa ja pamahdan ja meen pois ja häppeen. Oon arka suomalainen. Väittelynomainen keskustelukulttuuri on mulle vieras. Nytkin nolottaa, että lähetän tän. Anteeks. Mutta Katja oot paras:)
no niillä mennään mitkä on annettu! ei voi toiseksi muuttua.
kiitos <3
sä olet katja, ihana, rohkea, humaani ja aivan älyttömän viisas. X
arvatkaa kuka rakastaa Mikkoa? Minä <3