Masa vaan kaivais nenää.
Ratsastus, tuo harrastus from hell. Se on päivän teema, tai ehkä eiliselle valuu. Menin pitkästä aikaa hevosen selkään, viikko edellisestä. Ei se niin kovin pitkä edes ole, mutta nyt tuntuu vuosilta. Masalla nimittäin sattui olemaan hieman nahjusmainen päivä. Sehän voi johtua noin sadasta asiasta: a) estän hevosta liikkumasta, b) kaverilla on lihakset piukeena jostain kohtaa, c) tänään ei vaan lähe, d) aamulla laitetut, uudet kengät puristaa, e) joku muu mikä jne. Onhan sitä ennenkin oltu vastaavassa tilanteessa, että ei oikeen lähe, mutta nyt se meni jotenkin ihan yli äyräiden. Ja sitten kun menee yli äyräiden, alan hermostua. SITÄHÄN EI SAA TAPAHTUA.
Alan myös arpoa, mikä on oikea tapa jatkaa eteenpäin. Ajanko vaan eteen, vaikka mitään ei tapahdu? Temmonko menemään “tyhjän” hevosen kanssa, joka ei ime eteen? Vai palaanko takaisin käyntiin ja siirtymisiin? Sinne, jossa tapahtuu onnistumisia? Milloin sitten menen sitä laukkaa, jolla kuntoa kohotetaan? Maastossa? Siellä on noin miljardi hirvikärpästä. Win-win-ratkaisu uupuu.
Ja nyt jos joku sanoo, että RATSASTA POHKELLA OHJAA VASTEN, saa turpaan. Kun ei onnistu, ei onnistu. Saattaapi olla, että on kyse apujen oikea-aikaisuudesta, jotta saa hevosen MOTIVOITUA liikkumaan. En tiedä! Sen tiedän, että jälkijunassa jaettu infromaatio ainoastaan raivostuttaa. Etenkin kun sen on kuullut noin tuhat kertaa, eikä vieläkään onnistu.
Miten siis tästä eteenpäin?
Jotkut ovat sitä meiltä, että hitaan hevosen kanssa aloitellaan hipsutellen. Pyydetään odottamaan, alkaa pyrkiä itse eteen. Olen todennut konstin toimivaksi, tosi aikaa vieväksi. Enkä tiedä, toimiiko se ainoana keinona. Jotkut taas ovat sitä mieltä, että eteen-eteen-eteen. Mikäs siinä, jos sen saisi eteen. Siinä vaiheessa kun se EHKÄ liikkuu hieman eteen, on itse ihan loppu. Ei taitu enää mikään.
Voisiko tämä laji olla edes vähän armollisempi?
Me lähdetään kavioliittolaisporukalla ensi viikon keskiviikkona Irlantiin ratsastamaan. Olen jo etukäteen aivan maassa. Tarvitsisin yhden onnistuneen ratsastuksen ennen sitä, että uskon, että ylipäänsä ansaitsen koko reissun. Ja kun vielä satun olemaan niin hirveä drama queen, että olen kuolemassa paskan ratsastuksen jäljiltä, soppa is ready.
Ja yks kaks kuulen, että vanha, hyvä ystävä on joutunut sairaalaan massiivisen aivoverenvuoden takia, eikä ehkä enää nouse. Muistan, mikä täällä on tärkeää ja paskat välitän omasta ratsastuksestani. Olenhan elossa.
Niin. Tärkeät asiat ensin, todella tärkeät, mutta. Sitten tulee ratsastus. Minä olen todennut että eteen eteen eteen ja eteen. Ja kun se liikkuu vihdoin niin sitten vielä ratsastetaan. Niin kauan että tuntuu kuin sieltä kaatuisi kohta alas kun on niin puhki. Mutta kunto kasvaa! Kohta jaksaa jo paljon enemmän 😀 Tsemppiä!
juu eteen, mutta miten? jatkuvasti paukuttamalla? ei varmaankaan? siispä yhä pihalla 😀
Sama ongelma ja otsikko todella hyvin kuvaa monen hetken ajatuksen “kuka tietää mitä pitää tehdä kun ei onnistu?” Ja tämä pätee myös moneen muuhun kuin vain ratsastukseen. Aloitin lukion ja jo nyt tuntuu jotkut aineet ylivoimaisilta ja romuttaa itsetuntoa. Mitä pitäisi tehdä? Pyytää apua tehtävään jonka tietää osaavansa, mutta ajatus ei vain kulje? Pilkkoa tehtävä pieniin osiin? Ajatella jotain muuta? Vai olisikohan paras vain poistua paikalta? Ja nyt jos joku keksii ratkaisun ja se olisi sellainen jolla itsetunto ei romahtaisi ja oma pieni egokin pysyisi pystyssä niin antaa kuulua. Mutta paljon tsemppiä sinne, kaverillesi ja itsellesi, olet ansainnut Irlannin loman vähintään jo siitä, että taisit ihan itse sen järjestää.
Hih, tosiaan! Lukio, eka vuosi? Tyttärellä oli ihan sama! Se oli alkuun yksinomaan kauhuissaan ja täysin pihalla. Ota riittävän vähän kursseja, äläkä murehdi liikaa, sillä lukiota voi nykyään käydä melko kauan! Ei tartte mennä ns. ekalla jakeluun. Voimaa sinne!
Kiitos tästä eteenpäin pyrkivästä jutusta! Ajattelin ensin että miten se voi tietää mitä mun ajatuksissa pyörii? Kiva kun saa juttuja reissusta, mutta vielä kivempi kun saa juttuja siitä paskaisesta arjesta joka joskus tahtoo syödä ihmisen elävänä… Kiitos huumorista, ja tottakai pyritään eteenpäin, en minäkään tiedä miten kun ei mikään auta… Ilmoitan kun tiedän ;)! Hyvää reissua! 🙂
sentään tiedän, miten juttu saadaan etenemään 😀
arki on välillä niin kerrassaan vihlovaa, se pitää kai hyväksyä.
Onpa itselläni sama ongelma hefoiseni kanssa ja se on vieläpä naispuoleinen otus, joten “kovien” keinojen käyttö ei yksinkertaisesti vain käy!
Maastossa hän kyllä etenisi, mutta kuten sanoit, noin triljoona hirvikärpästä eli emme mene.
Puomeja ei todellakaan, koska niille kieltäminen on nou nou.
Eteenpäin laukkaaminen löysillä pyykkinaruilla voisi toimia kunhan sen rouvan saisi ensin sinne eteenpäin!
Joten Katja, voin NIIN samaistua!!
p.s. Me huilataan vähän ja katsotaan josko vapaapäivä(t) auttaisi asiaa…
Sattuipas tämä silmään. Tuo on niin raivostuttava ongelma meilläkin ja on varmaan ihan kaikki kokeiltu. Tuo että antaa itse lähtee venymään, on semmoinen tie että pitäisi ruveta suosiolla aina kaksi tuntia ratsasastamaan kerralla. Olen myös yrittänyt helpottaa ja miettiä tarkemmin edellisen päivän liikutuksia, ei tämäkään varsinaisesti auta. Mun hevosta kun lähtee pyytää “eteen, eteen”, niin se menee sitten kovempaa tahtia. Ja liekö kaikkein paras on että mun hevonen reagoi, mutta vain muutamaksi askeleeksi, sit taas alkaisi olevinaan homma alusta! Nyt meillä on raipalla kutittelu vaihe menossa, eli koitan raipalla nimenomaan kutitella pohkeen takaa, joka ei sekään toimi hyvin, vaan saan aikaiseksi reagoinnin ja hetkeksi jännittyneen ja tuohtuneen hevosen. Myös ääniapulinjalle en enää lähe, kannuksista ei ole tässä hyötyä. On käytetty pohjetta rytmissä, on rummuteltu vaikka mitä tahtia, on käytetty joka ikisellä tavalla millä pohjetta voi käyttää. Istuinluut on oikealla paikalla, kädet ok, jalat ok, on heivattu jalustimet pois, on hierottu hevosta ja ratsastajaa, varusteet ok, hevonen terve, pohja hyvä, ja on muutettu ruokintaa (mm. tärkkelysasia). Nyt ajattelin ottaa sen linjan että venyttelen itseäni säännöllisesti, pidän pitkät kyljet ja jalat pitkänä, yritän HENGITTÄÄ JA RENTOUTUA. Sit jos ei vieläkään onnistu, niin hevonen lähtee juoksee liinaan ja minä menen selkään ja harjottelen olee vaikuttamatta hevoseen. Saisi luvan käydä omalla moottorilla eikä leikkiä jotain potkukelkkaa, huoh!
Voi itku, miten tuttua. Vois olla mun kirjottama tuo. Voimaa syksyyn!
Niin ja niitä siirtymisiä, voi, niitä siirtymisiä on tehty, niin askellajin sisällä kuin askellajista toiseen… !!! Tällä aika hyvin toiminut verkassa tehtävien yhdistely ja nopeeta tahtia eri tehtävien teettäminen, eli kummallakaan ei ole varaa haaveilla yhtään ja on heti reagoitava, mutta siinäkin varjopuolensa; olo on kuin ratsastaisi jollain sirkushevosella, eikä koulua… Eikä siinä mitään jos onnistuu, mutta jos ne menee sinne päin, niin se ei auta asiaa yhtään. Tämä minun heppa tykkää olla tarkkana jaloistaan ja liikehdinnästään vapaana ollessa ja maastossakin, liekö vauhti hirvittää? Vähän kuin olisi käsijarru jääny päälle, sen kerran kun revittelee niin on nolona että mitenkä tässä nyt näin pääsi käymään, ja Hänen Korkeutensa taas kokoaa itsensä.