Masa vaan kaivais nenää.

Ratsastus, tuo harrastus from hell. Se on päivän teema, tai ehkä eiliselle valuu. Menin pitkästä aikaa hevosen selkään, viikko edellisestä. Ei se niin kovin pitkä edes ole, mutta nyt tuntuu vuosilta. Masalla nimittäin sattui olemaan hieman nahjusmainen päivä. Sehän voi johtua noin sadasta asiasta: a) estän hevosta liikkumasta, b) kaverilla on lihakset piukeena jostain kohtaa, c) tänään ei vaan lähe, d) aamulla laitetut, uudet kengät puristaa, e) joku muu mikä jne. Onhan sitä ennenkin oltu vastaavassa tilanteessa, että ei oikeen lähe, mutta nyt se meni jotenkin ihan yli äyräiden. Ja sitten kun menee yli äyräiden, alan hermostua. SITÄHÄN EI SAA TAPAHTUA.

Alan myös arpoa, mikä on oikea tapa jatkaa eteenpäin. Ajanko vaan eteen, vaikka mitään ei tapahdu? Temmonko menemään “tyhjän” hevosen kanssa, joka ei ime eteen? Vai palaanko takaisin käyntiin ja siirtymisiin? Sinne, jossa tapahtuu onnistumisia? Milloin sitten menen sitä laukkaa, jolla kuntoa kohotetaan? Maastossa? Siellä on noin miljardi hirvikärpästä. Win-win-ratkaisu uupuu.

Ja nyt jos joku sanoo, että RATSASTA POHKELLA OHJAA VASTEN, saa turpaan. Kun ei onnistu, ei onnistu. Saattaapi olla, että on kyse apujen oikea-aikaisuudesta, jotta saa hevosen MOTIVOITUA liikkumaan. En tiedä! Sen tiedän, että jälkijunassa jaettu infromaatio ainoastaan raivostuttaa. Etenkin kun sen on kuullut noin tuhat kertaa, eikä vieläkään onnistu.

Miten siis tästä eteenpäin?

Jotkut ovat sitä meiltä, että hitaan hevosen kanssa aloitellaan hipsutellen. Pyydetään odottamaan, alkaa pyrkiä itse eteen. Olen todennut konstin toimivaksi, tosi aikaa vieväksi. Enkä tiedä, toimiiko se ainoana keinona. Jotkut taas ovat sitä mieltä, että eteen-eteen-eteen. Mikäs siinä, jos sen saisi eteen. Siinä vaiheessa kun se EHKÄ liikkuu hieman eteen, on itse ihan loppu. Ei taitu enää mikään.

Voisiko tämä laji olla edes vähän armollisempi?

Me lähdetään kavioliittolaisporukalla ensi viikon keskiviikkona Irlantiin ratsastamaan. Olen jo etukäteen aivan maassa. Tarvitsisin yhden onnistuneen ratsastuksen ennen sitä, että uskon, että ylipäänsä ansaitsen koko reissun. Ja kun vielä satun olemaan niin hirveä drama queen, että olen kuolemassa paskan ratsastuksen jäljiltä, soppa is ready.

Ja yks kaks kuulen, että vanha, hyvä ystävä on joutunut sairaalaan massiivisen aivoverenvuoden takia, eikä ehkä enää nouse. Muistan, mikä täällä on tärkeää ja paskat välitän omasta ratsastuksestani. Olenhan elossa.