Toinen miettii ja toinen vaan menee. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Eilen oli Allun puolituntinen. Kappas vaan, se venähti kolmeen varttiin ja hiki tuli. Syy: hevonen ei taipunut laukassa vasemmalle. Myös oikealle tapahtui pientä temppuilua. Kaiken tämän keskellä kävimme hyvät pohdinnat siitä mihin Hilpan kanssa ollaan matkalla.

Minähän haluan, että Hilpasta tulee kiva ratsu. En halua, että sen kanssa joutuu riitelemään ja pakottamaan asioihin. Siksi olinkin äimänä, kun neiti hevonen oli niin pippurinen. Nähtiin erilaisia mielenosoituksia, koska ehdottamani liikesarjat eivät olleet hänen mieleensä (taipuminen, siirtymiset). Ihmettelin miten eilinen Hilppa oli aivan jumalaisen ihana. ”Sen ei varmaan tarvinnut ylittää mukavuusrajojaan,” tuumasi Allu ja oli aivan oikeassa. Kerroin, kuinka kevyt se on suusta, ja kuinka sillä menee hiekkaa sinne, jos käsi on liian vaativa. Ja vaativahan sen pitää olla, jos kerrotaan, missä rajat kulkevat. ”Nyt rakennetaan Hilpalle niitä raameja, joiden sisällä siitä tulee kiva hevonen. Siltä ei nyt kysytä mikä miellyttää ja mikä ei, vaan kerrotaan, että tässä kulkevat rajat.” Ihan sama lasten kohdalla! Käsi ylös kenen lapsi on aina hyväksynyt kaikki komennot mukisematta? Sepä. Aloin tajuta.

Kun Hilppa suorittaa oikein, se on maailman hienoin hevonen. Se tekee oikeasti hienosti asioita ja sitä kehutaan kyllä vähintään riittävästi. Ehkä juuri siksi sillä menee helposti pinna, kun kehua joutuu odottelemaan, ja kaikki ei olekaan koko ajan yhtä onnistumista ja juhlaa. Mistään traagisesta ei millään muotoa ole kyse. Yksittäisistä tilanteista.

Satula aiheuttaa jatkuvasti keskikokoista pulmaa. Tai ei satula, vaan hevoseni muoto. Se on pyöreä kuin pulla ja satula lirvahtaa hyvin helposti laukassa ulos, etenkin kun pyritään pienelle ympyrälle. Ja tokihan siinä on hevosella syytäkin ottaa nokkiinsa, että mitä sekoilua tämä on, pyydät yhteen suuntaan ja roikut itse toiseen. Ei voi kun odottaa, että hänen selkänsä muotoutuu hieman ergonomisemmaksi satulan olla. Siihen asti voisin itse ehkä painaa sillä sisäjalalla alas. Pitääpä kokeilla.

Tässä oppikirjaesimerkki siitä, kuinka ihminen valuua laukassa ulkopuolelle. Ks. hevosen häkeltynyt ilme. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Tuli pohdittua hevosen tahtoakin. Että mitä se haluaa tehdä ja mitä ei ja miksi. Jos esimerkiksi hevonen ei halua hypätä, niin pitääkö se laittaa yli esteiden? Yksittäisiä aitoja toki on, jonka kohdalla ei tee mieli loikata, mutta jos se on jatkuvaa? Voiko hevonen kerrassaan olla tyyppi, joka ei halua ylittää esteitä, vaikka osaa? Kouluratsastuksen rajat tulevat helpommin esiin. Joko kyetään tai ei kyetä. Taitava ratsastaja saa hevosesta esiin sen, mihin se kykenee, pakottaminen ei kerta kaikkiaan onnistu. Esteidenkin yli toki hevosen saa, mutta onko siinä mieltä?

Tunnin jälkeen tarkkailin hevoistani. Se oli otsastaan hiessä ja ihan tyytyväinen. Odotteli varmasti jo ruokaa ja ajatteli, että tulipa hiki, mutta ihan sama. Minä meistä olen se, joka jään koko yöksi miettimään kaikkia asioita.