Lempikampaajani, 1v. Kuva: Anu Surakka

Arvatkaa mikä on tuskallisinta ratsastamisessa? Se, kun tietää ihan tasan tarkkaan miten pitää tehdä, mutta viesti ei mene kroppaan halutusti. Siitä seuraa turhautuminen. Kaksi kertaa on päässyt itkukin. Ratsastaminen menee välillä tunteisiin. Uskon, että ne, jotka ovat päässeet pitkälle lajin parissa, eivät tunteile ratsastuksensa kanssa. Menevät vaan. Kunpa se olisikin itselle yhtä helppoa.

Pitkästä aikaa koin massiivisen turhautumisen edellisviikolla Portugalissa. Hevonen meni paikoin ihan okei, mutta sitten se alkoi jotenkin jäkittämään ja jäi pahan kerran pohkeen taakse. Olen tottunut siihen, että alkuun hevonen saattaa olla pohkeen takana ja sieltä sitten noustaan, ja lopuksi menee hyvin. No, tässä tapauksessa meni toisin päin. Siitä jää suuhun paska maku. Tuntuu, että olisi pitänyt lopettaa silloin, kun suoritus oli hienoimmillaan. Opettaja kuitenkin katsoi, että vielä vaan. Omat kyvyt eivät sitten yltäneetkään hevosen motivoinnissa sille tasolle, että taas mennään, ja turhauma iski. Kyyneleet vierivät, kun tilitin, että putosin henkisesti kyydistä jo vartti sitten, en tiennyt enää missä mennään, miksi hevonen alkoi jäkittää. Opettaja vain hoki, että ottaisin rennommin. En osannut. Kas kun ei sanonut “ole kivempi”. Kun aivo ja motoriikka eivät enää synkronoidu, olen pulassa. Se on pirun tuskallista.

Joitain kuukausia sitten seurasin sivusta, kun eräälle toiselle ratsastajalle kävi näin. Hän hermostui, koska ei tajunnut mitä tekee väärin, ja opettaja ei osannut selostaa asiaa niin, että menisi perille. Muistan silloin miettineeni, että mitä se nyt narisee. Nyt ymmärrän täysin. Joskus vaan ei aivo riitä. Silloin on viisainta heittää pyyhe kehään. Siinä mielentilassa ei kuitenkaan tapahdu mitään rakentavaa. Huolestuttavaa onkin, jos jää liikaa miettimään omaa aivottomuuttaan, silloin alkaa herpaantua jo ennen seuraavaa tuntia. Ja juu, TIEDÄN, ÄLÄ OLE NIIN ANKARA ITSELLESI. Tätä lajia olen opetellut kohta 50 vuotta, laihoin tuloksin. Pystyn olemaan hyvinkin empaattinen muiden kohdalla, mutta itseeni petyn tosi helposti. Liekö jäänyt muutamat kiitokset saamatta lapsuudessa.

Ehkä tässä on syy myös siihen, miksi maastoilu on kivaa ja kisaaminen ei. Suorituspaineet iskevät päälle pienimmästäkin syystä. Se on kiusallista. Onneksi sentään hevosten seura itsessään tuo puhdasta rauhaa sydämeen.

Hyvää isänpäivää kaikille! Itselläni ei isää enää ole, joten pilvenreunalla istuskelevalle isälle terkut, että saappaat toimii hyvin.

Excalibur. Kuva: Nina Grönqvist

Aika piipussa. Kuva: Nina Grönqvist