Lempikampaajani, 1v. Kuva: Anu Surakka
Arvatkaa mikä on tuskallisinta ratsastamisessa? Se, kun tietää ihan tasan tarkkaan miten pitää tehdä, mutta viesti ei mene kroppaan halutusti. Siitä seuraa turhautuminen. Kaksi kertaa on päässyt itkukin. Ratsastaminen menee välillä tunteisiin. Uskon, että ne, jotka ovat päässeet pitkälle lajin parissa, eivät tunteile ratsastuksensa kanssa. Menevät vaan. Kunpa se olisikin itselle yhtä helppoa.
Pitkästä aikaa koin massiivisen turhautumisen edellisviikolla Portugalissa. Hevonen meni paikoin ihan okei, mutta sitten se alkoi jotenkin jäkittämään ja jäi pahan kerran pohkeen taakse. Olen tottunut siihen, että alkuun hevonen saattaa olla pohkeen takana ja sieltä sitten noustaan, ja lopuksi menee hyvin. No, tässä tapauksessa meni toisin päin. Siitä jää suuhun paska maku. Tuntuu, että olisi pitänyt lopettaa silloin, kun suoritus oli hienoimmillaan. Opettaja kuitenkin katsoi, että vielä vaan. Omat kyvyt eivät sitten yltäneetkään hevosen motivoinnissa sille tasolle, että taas mennään, ja turhauma iski. Kyyneleet vierivät, kun tilitin, että putosin henkisesti kyydistä jo vartti sitten, en tiennyt enää missä mennään, miksi hevonen alkoi jäkittää. Opettaja vain hoki, että ottaisin rennommin. En osannut. Kas kun ei sanonut ”ole kivempi”. Kun aivo ja motoriikka eivät enää synkronoidu, olen pulassa. Se on pirun tuskallista.
Joitain kuukausia sitten seurasin sivusta, kun eräälle toiselle ratsastajalle kävi näin. Hän hermostui, koska ei tajunnut mitä tekee väärin, ja opettaja ei osannut selostaa asiaa niin, että menisi perille. Muistan silloin miettineeni, että mitä se nyt narisee. Nyt ymmärrän täysin. Joskus vaan ei aivo riitä. Silloin on viisainta heittää pyyhe kehään. Siinä mielentilassa ei kuitenkaan tapahdu mitään rakentavaa. Huolestuttavaa onkin, jos jää liikaa miettimään omaa aivottomuuttaan, silloin alkaa herpaantua jo ennen seuraavaa tuntia. Ja juu, TIEDÄN, ÄLÄ OLE NIIN ANKARA ITSELLESI. Tätä lajia olen opetellut kohta 50 vuotta, laihoin tuloksin. Pystyn olemaan hyvinkin empaattinen muiden kohdalla, mutta itseeni petyn tosi helposti. Liekö jäänyt muutamat kiitokset saamatta lapsuudessa.
Ehkä tässä on syy myös siihen, miksi maastoilu on kivaa ja kisaaminen ei. Suorituspaineet iskevät päälle pienimmästäkin syystä. Se on kiusallista. Onneksi sentään hevosten seura itsessään tuo puhdasta rauhaa sydämeen.
Hyvää isänpäivää kaikille! Itselläni ei isää enää ole, joten pilvenreunalla istuskelevalle isälle terkut, että saappaat toimii hyvin.
Excalibur. Kuva: Nina Grönqvist
Aika piipussa. Kuva: Nina Grönqvist
Nojoo. Oma lukunsa on vielä ne opettajat, jotka eivät oman erinomaisuutensa kieriskelyssä ehdi ajattelemaan, että oppilas ei ilkeyttään ratsasta väärin. Väärin ratsastaville oppilaille tulee ryhtyä vittuilemaan, koska sehän se avaisana on hyvän ratsastuksen oppimiseen. Parhaita sanontoja on esimerkiksi ”Etkö sä nyt osaa edes….” ”Olisko mahdollista kaivaa ne korvat sieltä perseestä?” ”Mitä vittua sä teet siellä?” ”Mikset sä tee siellä mitään?” Ja sit opettaja kysyy oppilaalta julkisen nöyryytyksen toiveessa jotain. Koita ite änkyttää hengästyneenä miten se vasen eiku siis oikea pohjeapu on tota läääh yhteydessä siis… , Jos vahingossa oppilas kysyy jotain, on siihen loistavaa vastata ”no siinäpähän mietit sitä sitten”.
Tai sitten on hieno tapa osoittaa oppilaalle, että hän on täysi paska: älä sano tunnin aikana ratsastajalle kertaakaan mitään, vaikka ratsukoita on tunnilla vain 3-4.
Nähty.
Että miksi itseluottamus on maassa ja itku herkässä.
Miksiköhän en ole innokas ratsastustunneille enää.
Niin. Se on sitä vanhaa liittoa, tuommosta se oli ennen vanhaan joka paikassa.
Kiitos taas kerran kipeän asian esille tuomisesta! Että sinäkin siellä ulkomailla jouduit sellaiseen tilanteeseen! En tykkää siitä jos ”ope” yrittää saada minut (ja hevoseni) tekemään sellaisata mitä hevonen selvästi ei halua tehdä mun kanssa. Silloin haluan kuunnella hevosta ja yrittää tulla toimeen toisella tavalla, voittaa yhteisymmärrys, tehdä helpompaa tehtävää, että voitais ”lopettaa kun menee hyvin”. Aina ei kuitenkin onnistu se lopettaminen hyvässä yhteisymmärryssä…
Ajattelin tänään että onneksi hevosen kanssa voi tehdä niin paljon muuta kuin ”suorittaa”. Kävellä, keskustella, juosta peräkanaa, juoksuttaa, hieroa… ja hyvää mieltä tulee, kuten sanoit… 🙂
Niinpä.
Ai että, mulla palaa käämi myös, jos en jotain ymmärrä ja pyydän selittämään niin, että tyhmempikin (eli minä) ymmärtää ja opettaja hokee vain sitä yhtä ja samaa. Jos ei ymmärrä, täytyy vääntää ratakiskosta. Jos opettaja ei tätä tee, kertooko tämä, ettei opettajakaan tiedä perimmäisiä syitä, miksi pitää tehdä tietyllä tapaa, jos annettuja ohjeita ei osaa muilla sanoilla antaa? Kyllä on monesti itselläkin itku silmässä, kun yrittää parhaansa ja toivottua tulosta ei synny. Ymmärrän, että opettajan on tietyissä tilanteissa pistettävä painetta, sillä oppiakseen on mentävä mukavuusrajojen ulkopuolelle, mutta rajansa kaikella. Jos ei enää pysty ryhdistäytymään, olisi syytä siirtyä tekemään muuta. Itselläni monet asiat tarvitsevat hautumisaikaa eli parin viikon päästä palaset saattavat loksahdella kohdalleen ihan eri tavalla.
Kuulin usein ”hevonen näyttää ihan kivalta, mutta voisitko sa jarjestellä noi sun jalat.”
Kävin 2v intensiivisesti istuntatunneilla, lopputuloksena ratsastuskyvytön lonkka. älkää ihmiset yrittako niin kovaa etta hajotatte ittenne. Jos hevonen nayttaa hyvalta ja pysyt selassa ja sulla on kivaa, ei se maailma siihen kaadu etta joku osa kroppaa (tai koko kroppa) ei toimi. Ratsastus antaa niin paljon. On saali etta ihminen pilaa sen.
Oho. Hyvä pointti.
Eikö olekin tuskasta? Mä niin tiedän.
Itsellä kävi totaaliromahdus valmennuksessa muutama viikko sitten ja itkua tihrustin loppupalaverissa. Äitini sattui olemaan paikalla ja valmentaja sanoi hänelle että tuossa iässä on tunteet helposti vähän liikaa mukana. En tiedä minkä ikäiseksi valmentaja minua luulee mutta 26 vuoden iässä pitäs varmaan osata jo hillitä itsensä 😀 mutta eipä ole eka kerta eikä varmaan viimeinenkään. Totaaliromahduksissa on onneksi se hyvä puoli että sitä saattaa jopa vähän relata sen jälkeen ja kappas, asiat loksahti kohdalleen ja seuraava valmennus oli paras ikinä. Oli myös pakko alkaa taas psyykkaamaan itseään että muistaisi täydellisyyden tavoittelun vievän päinvastaiseen suuntaan…
Hyvon hoksattu: täydellisyyden tavoittelu vie päinvastaiseen suuntaan. Se on jännä, kun tunteiden näyttäminen on jotenkin lapsellista. Sehän on inhimillistä!
Hyvin samaistuttavaa. Olen joutunut painimaan vuosikausia sen kanssa että olen liian ankara itselleni ratsastuksessa, harrastuksesta katosi ilo. Onneksi on ollut opettaja, joka on ollut myötätuntoinen ja kannustava ja osannut asettaa raamit että mihin suoritukseen pitää olla tyytyväinen sillä tunnilla sen hevosen kanssa.
Onneksi homma etenee! Ite oon vähän vaiheessa vielä.
Sama juttu. Olen tirauttanut kyyneleet kotimatkalla tunnin jälkeen.
Välillä ollut avut kateissa, rytmi kateissa ja opettajan ohjeet kaiteissa.
Onneksi olen saanut muilta tukea ja jatkanut.
On raskasta olla tunteellinen ihminen! Tiedän sen. Mutta onneksi hyvistä hetkistä saa myös keskivertoa isommin irti!