Kakara ja Vilske KURSSILLA.

Taas tuli kutsu johonkin kurssille. Ihan ulkomailta tulee joku ja kertoo hevosen biomekaniikasta. Se on ihanaa. Hän kaiketi maalaa hevosen kylkeen kuvia luista ja lihaksista. On kiva tietää mitä tapahtuu kun hevonen liikkuu. Valtava kysymysmerkki jää killumaan ilmaan kurssin jälkeen: miten helvetissä toimin niin, että hevosen BIOMEKANIIKKA ei kärsi? Että se jää edes eloon?

Se tapahtuu joka ikinen kerta kun seuraan jonkun viisaan opastusta. Saattaa johtua syyllisestä olosta. Tunnen aina pistoksen sielussain, sillä en ole aivan varma millä kaikilla tyylilajeilla juuri tällä hetkellä varmistan hevosen kärsimyksen. Kyllä se on nimittäin taivahan niin, että tieto lisää tuskaa.

Mitä minulle sitten tapahtuu? Joka kerta kun käväisen jollain kurssilla, innostun. Näin kävi mm. istuntakurssin kanssa. Onnistuin kurssilla hirveän hyvin, LOPPUJEN LOPUKSI, mutta kotiin palattuani en osannut ratsastaa yhtään. Hevoseni ei kulkenut ns. MIHINKÄÄN saaduilla opeilla. Se suorastaan suuttui. Masennuin ja lähdin seuraavalle kurssille. Se taisi olla Hevosen ja ratsastajan hyvinvointipäivä Peuramaalla. Siellä oli kivaa, mutta hirveän ankea olo tuli siitä, kun kerrottiin miten huonosti liikutan ja ruokin hevostani, koska en ole rakentanut sille jotain ihme temppurataa, jossa ruoka on siroteltu pitkin pitäjää erinäisiin rasteihin. Myöskään en ollut toiminut oikein pyytäessäni hevoselta jotain NAPAKASTI. Etenkään ratsastaessa. Hevonen stressaantuu. Voi herran tähden, kuka ei? Eikö ratsastajan stressistä ole kukaan huolissaan?

(HUOM! En puhu ratsastustunneista, puhun muista kursseista.)

Saan kursseista ahdistuksen. Jokainen kurssi avaa minulle uuden mahdollisuuden syöksyä sementtiin. TIEDÄN, ajattele positiivisesti! Mieti, kuinka opit koko ajan. Voin kertoa, että oppi ei ole aina hyväksi. Toisinaan tulee olo, että hitto kaikki nämä vuodet homma on toiminut ihan hyvin ja nyt kun kävin kurssin, ahdistun ja mikään ei enää toimikaan. Make Nyman sanoi hienosti ukoille, jotka opettelivat aikuisena ratsastamaan: ”Kuvitelkaa, että tiedätte mitä teette. Hevonen aistii sen.” Se on neuvo minun makuuni!

Jos päähän tungetaan alun toista kymmentä uutta ideaa, varmuus katoaa. Mikä on pahempaa kuin epävarmuus hevosen kanssa? Epävarmuus aseen kanssa, kun karhu juoksee kohti.

On ihmisiä, jotka oppivat taskuperuutuksen, kun heille luetellaan faktat: käännä rattia ensin niin ja niin monta kierrosta tuonne, sitten sen ja sen verran tänne. Sitten käännät taas rattia sen verran tuonne. Sitten on niitä, jotka oppivat kun katsovat miten se taskuperuutus sujuu ja tekevät sen mukaan. Minä olen niitä viimeksi mainittuja.

Jumppauutisia: viikko on käyty voimailemassa ja olo on sen mukainen! Jalat kuin pökkelöt. Hauskaa oli se, että Personal Rainerini sanoi, että ”eikö se ratsastus ota persuukseen?” Ahhahhahaa! Pääsinpähän sanomaan, että tervetuloa testaamaan! Ei nimittäin ota! Aion todellakin dokumentoida teille, kun raahaan kaikkien urheilulajien erikoisasiamiehen hevosen selkään. Be warned!

T. Irmeli Hikipää

Törkeetä, tiedän.