Hevosvalokuvaus. Se on sellainen asia, johon olisi ollut hyvä kiinnittää huomiota jo siinä vaiheessa, kun aloittaa blogin. Siitä on kai nyt yhdeksän vuotta. No, en kiinnittänyt. Lapseni ilmaisi varmasti koko lukijajoukon mielipiteen selkeästi:” Äiti, sun tekstien on pakko olla tosi hyviä, kun sulla on noin paljon lukijoita. Noi kuvat nimittäin on ihan hirveitä.” Ei hän väärässä ollut. Toisaalta, huonoudestakin voi tulla tavaramerkki.

Onhan se kiva, että blogissa on kauniita kuvia, mutta jos blogi jää julkaisematta, koska niitä ei ole, on tilanne huono. Olen ratkaissut asian julkaisemalla mieluummin ihan hirveitä, mutta autenttisia, itse ottamiani kuvia. Ollaanpahan asian päällä, jos ei muuten. 

Mutta, mutta. Joskus aurinko paistaa risukasaankin! Yhtenä kuulaana (noinkohan) päivänä sain instagramin kautta viestin, että vielä pari päivää on Suomessa piipahtamassa portugalilainen hevos (eläin-)kuvaaja nimeltänsä Afonso Bordallo Rodrigues. Eikä siinä kaikki: kaveri oli piipahtamassa ihan meidän naapurissa! Mies halusi kuvia hevosista lumella, ja kyseli löytyiskö perheestämme (talliltamme) mannekiineja.

Ai että löytyykö! Värväsin yksin tein paitsi oman hevoseni, myös pari sen kolleegaa hommiin.

Sovittiin ajankohta. 

Kieltämättä oli merkillinen fiilis, kun ajoin aamusella tallille. En yhtään tiennyt kuka siellä odottaa ja millä ilmeellä. Yllätys oli myönteinen, kun vastassa oli suomalainen nuori nainen ja hänen portugalilainen ystävänsä. Leuhkimista ja isottelua ei ollut näköpiirissä ollenkaan, kun alettiin kuvata. Afonso-parka yritti ohjeistaa minua siirtelemään hevosen kinttuja milloin mitenkin edulliseen asentoon, mutta ei me maalaiset ja valemannekiinit aina ihan osattu.

Kun sitten ehdotin, että päästetään kopukka irti, alkoi tapahtua. Siis positiivisessa mielessä. Jestas, että hevonen on hieno, kun on tilaa kirmata ja huudella! Afonso sai räpättyä jokusen niin ylimaallisen hienon kuvan, että itketti! Samalla tulin tarkkailleeksi omaa hevostani ikään kuin matkan päästä: onpa sillä tosiaan lyhyt kaula. Onpa sen takajalat ulospäin harallaan jne. Huolestuin myös kyljessä ammottavasta teletappi-ruudusta, joka oli ajeltu ultrausta varten. ”Ei hätää, meillä on photoshop!” huudahti iloinen Afonso. Thank God for that.

Afonso otti myös pari kuvaa minusta ja Hilpasta kimpassa. Oli selvää, kumpi meistä on mannekiiniainesta.

SITTEN TERVEYSASIAA! Oma selkä on innostunut vihoittelemaan, kun hevonen on terve. Sehän on selvä. Näen nyt erityistä vaivaa, jotta selkäni löytäisi taas oikean tapansa olla. Sanoin osteopaatilleni, että on kuulemma si-nivel aika kulunut. Hän vastasi: ”kelläpä ei.” Eli: tuulta päin!

Hevonen on ollut melko hyvä verrattuna siihen aikaan, kun kuulostelin koko ajan onko se hyvä vai ei. Vaihdettiin tilsakumit alle ja järeämpää hokkia, joten kohta pääsee maastoonkin rallattelemaan kunnolla. Niin ainakin toivon!

Apropoo, eilen tehtiin jänniä TUTKIMUKSIA ennen kengitystä ja kengityksen jälkeen. Kengittäjämme Riina Villanen asetti anturit kavioihin ja mittasi askeleita tavalla jos toisellakin. Tästä lisää, kunhan saan kaikki faktat kasaan! ERITTÄIN mielenkiintoista infoa sekä kengittäjille, että ratsastajille. Stay tuned!

Vararatsastaja kävi eilen hilppaamassa, ja laittoi seuraavanlaisen viestin: HILPPA OLI OIKEIN KIVA RATSASTAA! Herra isä, että tulee moisesta hyvä mieli! Toivotaan, että kivuus jaksaa venyä tämän päivän koulutunnillekin.

Cheers!

Kaikki kuvat Afonso Bordallo Rodrigues ABRFotografia