Sattunut hiljattain seuraavaa: olin iltasella hevoistalleilla (lue: kello ehk 21.30). Hevosein herpaantui jostain ja kolautti kaviolla oveen. Siitäkös koira sydämistymään ja karkuun lähtemään. Ulkoilutin hevoa ohjeiden mukaisesti, mutta samalla koiraa huudellen. Ei jälkiä, ei koiraa. Hevosen tuikkasin takaisin häkkiinsä ja läksin taas koirajahtiin. Ei häntää, ei tassua. Itku pääsi. Justiinsa olin istunut autoon miettimään mihin päin kurvaisin, kun auton takalasin läpi näkyi tupakan tulipää. Siellä oli mies, mutta siellä oli myös koira. Oli niin pimiää, että en nähnyt minkä näköinen juippi koiran palautti, mutta rakastan häntä siitä huolimatta. Koiralle sanoin haista sinä paska. Näin toimii aikuinen kriisitilanteessa.

Aamulla tallilta soitettiin, että hevosesi on täällä vapaana tallissa. On syönyt kaverin myslit, mutta vaikuttaa silti onnelliselta. Kai nyt! Kerrankin sai tarpeeksi ruokaa. Kannattaa varmaan ens kerralla laittaa karsinan ovi kiinni.

No sitten: jälkitarkastus Viikissä. Isabella ja Heli kolkuttelivat (palpoivat) likaisehkon kopukkani kauttaaltaan ja sanoivat taikasanat: saatte aloittaa ratsastuksen. Jee! Siis minkä? En ole kahteen kuukauteen ollut oman heponi selässä. Arvaako sinne enää mennäkään. Tulee kylmä ja huimaa. Ja ette ikinä usko mikä nyt alkaa? Aivan totta, satulanmetsästys! Hiphei. Helpommin löydän satulan, jos sovittelen sitä itselleni. Tai jänikselle. Tai marsulle. Tai jukka-palmulle. Tai.

Saatiin uudet jumppaohjeetkin. Nyt juoksutetaan niin, että juoksutusvyön ”vyön” tilalle laitetaan kuminauha. Hevo juoksee ja kuminauha menee kurttuun ja kah: selkä nousee. Aivan upeeta. Myös lumijumppa on käytössä. Siinä tulee hiki ihmiselle. Hevonen vain syö lunta.

Että tämän tyyppistä! Tiedä vaikka ens postauksessa olis taas kokeiltu seuraavat 476 satulaa ja edelleen hyvä haussa. Mutta meillähän on aikaa.