Ihan tavalliset, jumalattoman kovat tallukat. Kuva: Essi Pasanen

Luin juuri kolleegani Ellikin kirjoittaman jutun idolistani Peder Fredricsonista. Teksti oli hyvä, mutta erityisen mielenkiintoinen oli Pederin pohdinta lahjakkaista hevosista. Hän painotti sitä, että jos hevonen on lahjakas, sen kroppa kestää paremmin sitä mitä sen pitää tehdä. Näin muodoin sen tarvitsee rasittaa itseään vähemmän ja kas, positiivinen kierre on valmis. Etenkin kun hypätään sillä tasolla, millä Fredricson vetelee.

Aina jankataan, että reenaa enemmän, niin opit enemmän. Myös hevosia kehotetaan yleiskielessä reenaamaan enemmän. Mitähän se treeni sitten tarkaan ottaen pitää olla? Fredricson laittoi Horse Show’n klinikassa oppilaansa hyppäämään linjaa, jossa taisi olla toisessa välissä neljä askelta ja toisessa kolme tai jotain vastaavaa. Sitä sitten hypätiin erilaisista kulmista, maltillisella vauhdilla ja tasaisessa rytmissä. Stephanie Holmén meni niin kuin oppikirjassa: istunta hiljaa, ja laukka kuin metronomilla. Jossain vaiheessa Peder sanoi, että nyt on hypätty noin 25 kertaa, se riittää! Enempää ei kannata, menee fiilinki. Kuinka moni kotopuolessa ajattelee noin? Saisi varmaan useampikin ajatella.

Pullukka nuoruutensa päivinä voittamassa 135-luokkaa!

Kieltämättä kävi mielessä, että oma mallini vastaavasta ei olisi ihan noin virheetön. Hyvällä tuurilla saisin Pullukan pitämään jatkuvan, rennon laukan. Normaalituurilla en. Hevoseni ei myöskään ns. viihdy peräänannossa, etenkään hypätessä, joten se myös näyttäisi epämääräisemmältä. Sen lisäksi oma istuntani ei olisi virheetön vaikkei katastrofikaan. Montakohan kertaa minun on syytä toistaa harjoite, koska ei ensimmäinen eikä viideskään harjoite mene täysin putkeen, niin kuin tässä Stephaniella? Ja missä vaiheessa se sekoilu kääntyy jo itseään vastaan?

Entä noinkohan onnistuisin hienolla hevosella? Tai pikemminkin: menisiköhän Peder upeasti ja rennosti myös Pullukalla?

Pientä esimakua ajatusleikistäni antoi lauantai-illan suomenhevosirrottelu. Kuusi kokenutta ratsastajaa (joista 3 ammattiratsastajia) laitettiin ennestään tuntemattomien suomenhevosten selkään. Yksi pärjäsi hyvin, toinen paremmin ja Peder Fredricson IHANASTI. Näyttäisi olevan ihan sama minkä hevosen selkään miehen laittaa – pehmeys kulkee mukana. (Anna mennä, Pullukka, hyppää vaan siihen ruotsinlaivaan!)

Mistä sitten tiedän onko hevoseni lahjakas? Siitäkö, ettei se pudottele? Vai siitäkö, että se ei ole rikki? Pullukan kohdalla saa olla sormi suussa ihan aina. Vain ummikot tulevat kehumaan Pullukkaan minulle ääneen. Ammattilaiset eivät sano mitään. Tulkitsen, että se on heidän mielestään aivan yhdentekevä hevonen. Ehkä juuri siksi onkin vaikea hahmottaa kokonaisuutta. Olen opetellut ymmärtämään omaa hevostani, koska niin monet ammattilaiset ovat antaneet keskenään täysin ristiriitaisia vinkkejä mitä meidän hepan kanssa pitää tehdä. Yksi neuvoista oli ”unohda ratsastus, laita se paksuksi.” Tätä taustaa vasten on ihan hyvin olla jaetulla 1. sijalla Amateur Tourin 100 cm -luokassa. Onko siis niin, että loppujen lopuksi vain minä tiedän mitä pitää tehdä, jos vaan uskallan olla rehellinen sen kanssa, mitä näen, kun katson hevostani?

Lapsi sanoi yhtenä päivänä, että ”äiti, mä luulen, että älykkyyttä on monta erilaista laatua”. Niin on, lapseni, ja niin on lahjakkuuttakin. Ehkä meidän Pulde ei ole lahjakkain GP-esteratsu, mutta se on arvokas eläin. Se on opettanut minulle suurin piirtein kaiken ja vähän päälle. Se on myös synnyttänyt uskomattoman terveen ja viisaan varsan. Toivon, että itse olen riittävän viisas tajuamaan missä Hilppa on lahjakas.