Tajuutsä Raili, me ollaan täällä kahestaan! Kukaan ei valvo! Kuva: Jade Liski

Ollaan Pullukan kanssa harjoiteltu vihreän murkinan syömistä nyt jo kolmatta viikkoa. Aloiteltiin tietty maltillisesti talutellen. Ensimmäinen erä oli kutakuinkin vartin mittainen. Siitä sitten lisäilemään. Tuli sitten viime perjantai. Hevonen oli ollut ensimmäistä kertaa koko päivän laitumella. Näin jo naaman asennosta kun tulimme tallille, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Emäntä SEISOI laitumella. Siis ei syönyt. Se on vakava paikka, kun hevoseni liikkeelle paneva voima numero yksi on ruoka. Ja jos se ei maistu, on kakka osunut tuulettimeen. Tai siis ei ehkä ole.

Kärräsin Pullukan sisään ja harjasin sen. Maha oli kuin ilmapallo äärirajoilla. En viitsinyt edes asentaa mitään satulaa selkään, hyppäsin kyytiin ja suunnistin metsään. Ensimmäiset 100 metriä olikin melko hidasta menoa. Kai se maha ottaa vastaan, herran tähden. Kun saavutettiin ensimmäinen mäennyppylä, sinne noustiinkin kaasun voimalla. Eli niin sanotusti kaasu pohjassa (tsihi). Purkautuva pieru oli piiiiiiitkä ja taisi tehdä hyvää. Sen jälkeen jalka nousi ihan reippaasti. Kaasuähky oli siis aivan tarjottimella. Kiitos elämän, ylämäen ja ilmeikkään hevosen naaman tajusin heti mistä on kyse. Vaara ohi siltä erää.

Meditoin myös sisätiloissa, että osaan sitten syödä maltilla.

Seuraavana päivänä olin ilman muuta töissä klo 10-20. Sanomattakin selvää on, että hevoseni kärrättiin sisään laitsalta jo puolilta päivin, koska se makoili siellä eikä syönyt. Voihan penaali. On varsin epämukavaa olla iloisena ja mukaansa tempaavana juontajana festivaaleilla, kun kotona ähkii voipunut hefoinen. Onneksi ystävä otti Pullukasta kopin ja kävelytti sitä ympäriinsä oman hevosensa muassa. Lisäksi toverini laittoi Pullukan vielä juoksemaan narussa, jotta viimeisetkin pierut saatiin kerättyä talteen parempaan käyttöön (no ei kerätty, se oli huumoria). Totta puhuen sillä pierumäärällä kannattaisi jo esim. lämmittää pientä omakotitaloa tms.

Ystävän kanssa on hyvä kävellä, kun pierettää. Kuva: Tiina Leppänen

Sunnuntaina olin ilman muuta myös töissä, koska olisihan aivan ääliömäistä että pääsisin tutkimaan hevoseni tilaa. Niinpä Pullukka joutui tarha-arestiin kunnes äiskä on taas mukana menossa. Illalla syötiin taas vihertävää kultaa.

Maanantaina oli tarkoitus lähteä laitumelle, mutta maailma ei ollut vielä valmis. Toisin sanoen Pullukkaa piti vielä harjoittaa. Probleema olikin tässä vaiheessa se, että tallimme oli poksahtanut täyteen. No, kun on kiva ihminen, saa apua kivoilta ihmisiltä. Naapuritallin supernainen ehdotti, että hän voi ohimennessään kerätä Pullukan talteen omalle tallilleen. Melkein itkin onnesta. Pullukka sai vielä muutaman päivän aikaa treenata. Tähän mennessä olin kuullut jo kahdesta hevosesta/ponista, jotka olivat ähkyyntyneet vakavasti (toinen lopetettiin), koska tämänvuotinen vihreä on niin kovaa kamaa. Huh.

Hilppa ja kämppiksensä Lily (kotoisammin Raili) sen sijaan pääsivät maistamaan villihevosten elämää ensimmäistä kertaa elämässään ilman aikuisia. Tytöt päästettiin niitulle maanantaina. Nyt voidaan puhua ilosta ja riemusta. Ihan pikkuisen tuli mieleen elokuva Velipuolet, jossa kaksi melko vatipäistä nelikymppistä miestä luulevat olevansa vielä varhaisteinejä. (Laatuelokuva, suosittelen, tuli eilen joltain kanavalta.)

Nyt on saavutettu se piste, että Pullukka aloittaa laidunkauden huomenna aamulla. Moni on kyseenalaistanut ratkaisuni: Miksi laitat sen laitumelle, terveen hevosen? Juuri kun se meni kisoissa hyvin? Mikä idea? No minäpä valkaisen: Ensinnäkin säästän noin 500 kuussa kun päästän pollet viheriölle. Ja kisoista viis, tuleehan niitä. Ja muutenkin, kyllä se Pullukka ansaitsee tässä iässä jo loman. Se on 15. Jos se menee lomasta piloille, onpahan oma kopukkani. Ja tuskin pilaantuu onnettomana.

Parhaus on parasta.