Pullukka ja Iiris in action.

Siellä ne möllöttävät, Pullukka ja Hilppa. Käyn morjestamassa niitä laitumella monta kertaa viikossa, vaikka ei niitä liiemmin tunnu se kiinnostavan. Tai okei, Hilppaa kiinnostaa. Ja hänen ystäväänsä Railia. Tytöillä on vielä niin vähän kokemusta ihmisistä, että kiinnostaa. Pullukka ilmoitti viime kerralla hyvin selkeästi, että raavi tosta, tosta ja tosta ja sitten voitkin lähteä, moiccu. Hänen ystävänsä Iiris katseli suu auki meidän koiria, joista toinen uskaltautui laitumelle asti, toinen jäi murjottamaan auton viereen, koska sähköpaimen. Yhtenä päivänä ihmettelin miksi se seisoo tallin pihalla keskellä tarhaa ja tuijottaa. Sitten tajusin, että eihän sieltä pääse pois kun on ne aidat. Äkkinäinen luulisi, että aidan ali pääsee ihan pikkuisen vaan ryömimällä. No ei pääse.

Raili ja Hilppa in action.

Hilppa ja Raili halusivat kuulla kaikki kuulumiset. Miten ne jaksavatkin niin toljottaa ja olla kysyväisiä? Ottivat myös hyvin kohdistetut rapsutukset ilolla vastaan. Tytöillä oli vähän puremaa rinnassa, mutta ei mitenkään pahasti. Turkki kiilsi. Toista se on Pullukalla. Todennäköisesti ensimmäisenä laidunpäivänä Pullukka on sukellellut huolellisesti ympäri laitsaa muodostaen näin jäätävän kakkapanssarin ympärilleen. En ole ollenkaan varma saako sitä koskaan pois. Mutta tuntuu viihtyvän.

Kevytlevite.

Alun perin suunniteltiin, että Pullukalta otetaan takakengät pois, ettei sitten tulee rumaa jälkeä. Nyt kun kurkkasin, niin siellähän ne ovat, takalenkkarit alla. Kysyin Päälliköltä unohtiko ottaa pois. ”En, se nyt ei vaan näyttänyt olevan kovin väkivaltainen.” No juu ei. Katseella tappaa jos tarvetta ilmenee. Pullukan linja pitää: takajalkoja ei nostella turhaan, oli tilanne mikä hyvänsä. Siinä kuluu aivan liikaa kaloreita ja ylikunto häämöttää. Kiva laidunkavereiden kannalta, ei-kiva ratsastettaessa.

Kaveri vei jännevammaisen tammansa siittolaan, sinne missä Pullukkakin oli. Kehuin paikkaa maasta taivaaseen, ja tyytyväiseltä vaikuttivat sekä omistaja että hevonen. Tarhaan se siellä kuulemma lykättiin. Tarhaan? Mitä? Paikka, jossa on maailman jumalaisimmat laitumet ja tamma meni tarhaan. ”Ei saa laiduntaa,” oli ollut eläinlääkärin kommentti. Tamma ei edes onnu. Voi venäjä. Onko tämä nyt taas tätä hätävarjelun liiottelua? Niin kuin että hevosta käsitellessä pitää AINA olla hanskat ja turvajalkineet. Niinkö tosiaan? No onhan se kiva, mutta miten ne nyt ihan aina osuvat kohdalle? Ei mitenkään.

No oli miten oli, siellä se on nyt, hyvässä hoidossa. Itse asiassa moni hevonen on siellä paremmassa hoidossa kuin kotonaan. Tallin henkilökunat on kertonut monista ”vaikeista” tammoista, joiden kanssa ei ole ollut mitään ongelmaa. Olen käynyt tilalla sen sata kertaa, enkä ole koskaan nähnyt siellä epämääräisiä tilanteita. Mistäköhän johtuu? Voiko olla, että siellä otetaan hevonen hevosena, ihan lungisti? Kokemukseni mukaan hevosista tulee melko rauhallisia, jos niiden kanssa on rauhallinen.

Moi!

Takaisin laiduntamiseen. Välillä mietityttää, kun herään aamulla hyvin aikaisin (5.30) ja on melko kylmä. Että miten ne tytöt siellä pärjäävät kun ei ole edes sade- ja toppaloimea. Sitten muistan, että nehän ovat hevosia. Ne liikkuvat. Eivät ne hytise teltassa ja kaivaudu toistensa kainaloihin. Tosiaan! Nehän saattavat tykätä kun ei ole liian kuuma. Eikä sade ole tiettävästi vienyt vielä yhdeltäkään hevoselta henkeä. Joten josko ne siellä sitten pärjäävät.

Tähän kohtaan haluan lausua kiitoksen sana kaikille lukijoilleni! Olen ihan älyttömän innostunut tästä kirjoittamisesta ja olenkin päättänyt lisätä viikkoon yhden postauksen. Sitä mukaa niitä on sitten neljä viikossa. Katsotaan saisinko vielä venytettyä enemmänkin, mutta lähdetään tästä. Toivottavasti maistuu!