Tulevaisuus ennen. Lapsi ja Pullukka 4-5 vuotta sitten.

Minttu-Maaria Partanen kirjoitti Helsingin Sanomiin siitä, kuinka hevostyttöys on hupeneva luonnonvara. Se on fakta. Mutta missä on syy ja mihin se johtaa? Sitä voi miettiä.

Hevoshulluuden alku oli raju

70-80-luvulla hevoshulluus alkoi riehua Suomessa pidäkkeettä. Kavionjälkien perässä kuljettiin ja hevosia etsittiin. Mikä tahansa Polle kävi, kunhan se sanoi ihahaa. Itse asiassa Poni-mallinen Tunturi-fillarikin meni ihan hyvin, paremman puutteessa. Sille kuskattiin heinää pyöräkellariin.  Sanalla sanoen hevoshulluus oli villiä, kaiken kattavaa ja jopa hieman kapinallista. Äidit pelkäsivät ja isät jyrähtelivät, mutta tallille mentiin. Matka taitettiin vaikka kanootilla jos se sen vaati. Ainoa rokote hevoshulluutta vastaan oli pojat ja bailaaminen. Jotkut tosin oppivat viinan juonnin ja tupakan polton talliporukoissa, joten nekin harrasteet saatettiin niveltää kivasti yhteen. Kyse oli siis kapinasta, ainakin vähän.

Tänä päivänä äidit ovat ihan innoissaan, jos tyttärestäkin tulee heppahullu (tästä on omakohtaista faktaa, ja paljon). Äidit tasaavat maata ja mahdollistavat tyttäriensä (poikiensa?) harrastuksen. Maksetaan, kuskataan ja neuvotaan. Ollaan ihan intona ja videoidaan estetreenejä. Hehkutaan onnesta, kun lapsi jatkaa lajin parissa läpi teiniyden. Tässähän tulee vietettyä laatuaikaa oman lapsen kanssa! Ihanaa! Alkaa olla epäselvää kenen idea tämä oli. Kapinasta ei ole tietoakaan, jos sitä ei lasketa kapinaksi, kun käydään Lidlissä tallivaatteissa.

Tulevaisuus mietityttää

Äiti-lapsi -parivaljakon tulevaisuudet näyttävät hieman erilaisilta. Äiti haaveilee ratsastavansa auringonlaskuun (passagessa, tosin) ja lapsi haaveilee joko a) kilpailevansa muut suohon tai b) höntsäävänsä silloin tällöin. Riskit ovat näkösällä. Jos lapsi jatkaa kisaamista, lompakon merkitys lakkaa olemasta, koska siellä ei ole koskaan enää rahaa. Hevosia pitää upgreidata, kisoja pitää upgreidata, maata pitää upgreidata. Mikäli lapsi on OIKEASTI matkalla kilparatsastajaksi, äiti tippuu pois kyydistä ja hyvä niin. Lapsi häipyy maailmalle ja oppii miten mulkkujen kanssa tullaan toimeen, koska hevoset. Äiti silittelee eläkehevosia kotona. Lasta nähdään hyvässä lykyssä jouluisin.

Toinen skenaario on se, että lapsen pitäisi itse alkaa maksaa oma harrastuksensa, koska kas, hän onkin jo aikuinen. ”NÄIN KALLISTA, EI OO VARAA”, toteaa lapsi, joka siis on jo aikuinen. Pistää rahansa mieluummin etelänmatkoihin kavereiden kanssa. Hevoset on kivoja, mutta elämä on vielä kivempaa! Ja sitähän näyttäisi olevan joka puolella! Woop-woop!

Niinpä äiti jatkaa oman/omien hevostensa makselua ja höntsäämistä. Innostuu silloin tällöin joistain kursseista ja ryhdistäytyy, mutta sitten riehuminen taas laantuu. Mihin tässä on kiire, valmiissa maailmassa? Äiti seuraa, kuinka seurat kipuilevat, jengi ei jaksa enää antaa koko elämäänsä vapaaehtoistyölle. Liitto itkee kun jäsenmäärä kutistuu. Vanhat kisajäärät rähjäävät, että nuoret ovat velttoja. Mikään näistä ei tunnu koskettavan juuri äitiä. Äitihän haluaa vain ratsastaa auringonlaskuun ja käydä välillä kaverien kanssa katsomassa huippuratsastusta Horse Showssa. Mitä äiti tekee väärin?

Yksi on varma. Ylimielisyys korkealla tasolla ajaa harrastajat kovaa vauhtia jääkiekkokaukaloiden laidoille. Jos lajin syvintä olemusta peilataan pelkästään kilpailujen ja kilpailijoiden kautta, ollaan menetetty nippu hyödyllistä ja sitoutunutta sakkia.

Ehdotus: seurat poimivat joukoistaan muutaman kyvyn ja alkavat tukea heitä. Vähän niin kuin ravureilla on omistajia kasa, ratsastajalla voisi olla tukijoita kasa. Ruvetaan hysteerisiksi, niin kuin Susijengin tukijoukot. Eihän siellä puoletkaan tajua mitään koko lajista, mutta ryhmähenki imaisee mukaansa täysin. Kannustetaan meidän Muumi-Birgitta voittoon, WO-HOOO! Syöstään kateus vallasta ja liitytään yhteen. Kai me nyt perkule näillä lihaksilla saadaan pari nuorta nostettua maailmankartalle, häh?

(EDIT. Lapsen mielestä idea on maailman huonoin ja kuulemma latistaa kaikkien muiden intoa. Selvä sitte.)

Tulevaisuus nyt. Lapsi ja Pullukka 2018.