Kuva: Satu Pirinen

Törmäsin taannoin vanhaan tuttuun, Tuulikki Viiloon, joka on nykyään toimittajana Maaseudun Tulevaisuudessa. Hän on itse harrasteratsastaja ja niissä merkeissä on aikanaan tutustuttukin. Hän tiedusteli minulta löytyisikö Suomen huipulta esteratsastajaa, jolla ei ole isin ja äidin pohjamuna-miljoonia käytössään. Ja että mikä mahtaa olla World Cupin laita, onko siellä ketään köyhälistön edustajaa. Koska itse en juuri tutki ratsastajien pankkitilejä, alkoi metsästys. Maailman huipulta löytyi heti yksi, joka ei varppina ole syntynyt kultalusikka suussa: Lorenzo De Luca. Kaveri otettiin viime vuonna Horse Show’hun vähän niin kuin varasijalta, ihmetellen miten mies pärjää huippujen seassa. Hyvinhän tuo pärjäsi. Tänä vuonna De Luca nousi Top 10:iin. De Luca kuitenkin peruutti tulonsa Helsinkiin, ja pennittömyydestä ponnistaneen paikan vei Gregory Wathelet. Kaveri kertoi, kuinka rahaa ei nuorena ollut yhtään, mutta ratsastettavia hevosia saattoi olla jopa 20 päivässä. Nykyään kuulemma vähemmän, VAIN 5-8.

Kotimaisista huipuista esiin nousi saman tien Miisa Pulkkanen. Miisa on täysin muiden ihmisten hevosten varassa, etenkin kun yksi ainut oma on telakalla. ”Yhdellekään hevoselle en ole sanonut ei”, kertoo Pulkkanen MT-jutussa. Tässä vaiheesa nousee hattu. Pulkkanen ja perheensä laittelivat vielä meiliä perään, että kiitos kun valitsitte meidät jutun aiheeksi, ties vaikka tätä kautta Miisa saa kisattavakseen jonkun hevosen. Ihanaa porukkaa! Toivon Miisalle hevospitoisia vuosia.

Onhan meilläkin käyty nuo keskustelut. Että mikä on hevosharrastuksen aste. Tallikaveri, 15-vuotias, oli tutkinut netistä miten edetä ratsastusuralla. Hän kertoi, kuinka liiton sivuilla neuvottiin tähtäämään SM-kisoihin. Kysyin miksi, mutta en tietenkään saanut vastausta. Eihän kukaan osaa vastata miksi SM-kisat ratkaisisivat mitään. Ei siellä ole sen isompia yleisöjä kuin muuallakaan. Ohjeissa sanottiin myös, että 16-vuotiaana pitäisi jo päästä ratsastamaan nuorilla hevosilla. Aha? Missäs semmoista pääsee harjoittamaan? En ihan saa kiinni mikä tässä ”ratsastajan urapolussa” on juju, mutta ei se sitä tarkoita etteikö sitä olisi. Itse näen asian näin: jos lapsella (lapseksi lasken kaikki alle 18-vuotiaat) on kertakaikkisen polttava tarve olla hevosten kanssa kaikki valveillaoloaika, on syytä hankkiutua alalle. Ja jos tähän liitetään vielä hirveä kilpailuvietti ja voitontahto (siis sillä lapsella, ei hänen vanhemmillaan), on ratkaisu selvä. Ja kun ratkaisu on selvä, keinotkin löytyvät. Ei ole mikään amerikantemppu lähteä ulkomaille hoitamaan hevosia. Amerikantemppu sen sijaan on harjoitella ja kehittyä niin taitavaksi, että muut haluavat, että kisaat heidän hevosillaan. Ja suuri osa ratsastajista on käynyt juuri tämän tien.

Luin Hevosurheilusta Emma Tallbergin ja Anna-Julia Kontion mietteitä kilparatsastajan urapolusta. Tallberg on tajunnut, että haluaa tehdä elämässään muutakin ja lopettaa kilpailemisen. Se suotakoon hänelle. Kontio taas ei tiedä mitään parempaa kuin kilparatsastajan elämä. Se, että ratsastetaan päivät pääksytysten ja vapaapäiviä ei ole. Eihän siinä ole sen kummempaa. Joku tykkää olla kotona ja kasvattaa lapset kotosalla, toinen taas tulee viikossa hulluksi jos ei pääse töihin. Me olemme erilaisia. Tärkeää onkin tunnistaa mihin juuri MINUSTA on, tai lapsestani, eikä kuvitella muuta kuin mikä on totta.

Itse olen vasta ihan hiljattain tajunnut, että en ole vähimmässäkään määrin kilpailija. Haluan kehittyä, mutta en halua kilvoitella muiden kanssa. Lapseni taas on kilpailija, mutta hän on myös tavallinen nuori. Hän haluaa muutakin elämältään kuin hevosia. Se on aika oleellinen tieto. Ihan hyvin voidaan kilvoitella silloin tällöin ja siellä täällä, mutta tuskin enää yhtä intensiivistä syksyä tulee kuin äskeinen valmistautumisemme HIHS:iin. Sen tajusimme molemmat. Rahat ei riitä, mutta ei riitä aikakaan. Ja rahallakaan ei saa lisää aikaa.

Meidän aika meni muutaman kuukauden ihan kokonaan Pullukan ehdoilla. Mietittiin jokaisen ratsastamisen päätteeksi mikä on hyvä seuraavana päivänä. Kouluratsastuksesta ei tingitty senttiäkään, vauhtiharjoittelua tehtiin ulkona ja sisällä.  Kävelyrupeamat olivat pitkiä, ihmisen kanssa tai ilman. Ruokinta oli tarkkailun alla. Lymfahieroja Nina Lättiä juoksutettiin. Karva klipattiin, lihaksia hierottiin. Sen lisäksi sadat eurot treeneihin, kuljetuksiin ja kisoihin. Tiedän nyt, että en pysty enää moiseen ralliin. Rajat ne on Kavioliitollakin 😀