Vasemmalla tallinomistaja Kirkkonummen kansallispuku päällään.

Olin nuorena melkoinen urpo. Saattaapi olla, että se kuuluu nuoruuteen. En esimerkiksi pitänyt lapsista lainkaan. Se taas voi johtua siitä, että kun olin lapsi, pienemmät serkkuni hengasivat meillä aina ja sotkivat leikkejäni ja tukistivat minua. Voiko heidän niskaansa laskea koko trauman?

En ole koskaan kokenut varsinaista vauvakuumetta. Kun tapasin lasteni isän, asia oli vain jotenkin selvä kuin pläkki: tähän hommaan kuuluvat myös lapset. Sitten niitä tuli kaksi. Lähestulkoon saman tien tajusin, että perhana, nämähän ovat todellisuudessa parempaa porukkaa kuin aikuiset! Paljon suoraviivaisempia ja reilumpia. Aikuisten ulkokultaisuus ja kieroilu on toisinaan niin pirun raskasta sietää. Lapsilta sitä ei tarvitse odottaa. Ei nimittäin tule.

Aikanaan ihmettelin toki myös sitä, miksi niitä varsoja pitää teettää. Se on ihan oikeutettu huoli, mutta oma ihmettelyni perustui sille, että eihän silloin pääse ratsastamaan. Että tamma vaan lojuu ja syö. Nyt, kun olen vanha ja viisas, tajuan, että sehän on parasta! Miten en ole aikaisemmin tajunnut, että näinkin laadukasta voi elämä olla? Voin aivan omin silmin seurata, kuinka hevosenlapsi kehittyy ja kasvaa ja oppii. Siinähän ratkeaa pumppu!

Meidän tallilla järjestetään melko usein varsojen irtohypytyssessioita. Olen aina mukana jos vaan mitenkään pääsen. Siinä on jotain saakelin hienoa, kun näkee pienen tirriäisen oivaltavan mihin se pystyy. Kun hyppää hienosti yli esteen ja hallillinen porukkaa kehuu, onhan se hienoa. Toisaalta, vaikka ihan aina ei onnistuisi, voi lohduttautua, että jotkut varsat puhkeavat kukkaan vasta paaaljon myöhemmin. Monista lapsuusajan tähdistä taas ei kuulla enää koskaan. Samapa se! Kunhan pysyvät hengissä ja pääsevät kotiin, jossa arvostetaan juuri sellaisena kuin on.

Sitä saa olla melko kiitollinen, että oma pullervo on edes hengissä. Kaksi ikätoveria Hilpalta on kuollut ihan suorin jaloin, tuosta vaan. Eikä kukaan olisi voinut tehdä mitään! Toinen varsoista oli vielä aivan huippusukuinen ja todella lupaava. Sinne meni, taivaan esteradoille.

Olen vuosien saatossa tömrännyt monenkirjavaan hevosenhoitoon. Yksi, joka on jäänyt mieleen, oli hevonen, jonka kaksi omistajaa hoitivat hevostaan kuin vauvaa: huolellisesti, rakkaudella, kaikkensa antaen. Silti hevonen oli aina vähän epäkunnossa. Käytyään noin kymmenen kertaa hevosta tutkimassa lääkäri totesi: lisää liikuntaa ja huonoa hoitoa. Omistajat menivät raiteiltaan. Lääkäri vaan nauroi ja sanoi: “Sitä kannattaa nyt kuulkaa kokeilla!” Tajusin mitä hän tarkoitti. Anna hevosen olla hevonen. Anna sen näyttää, mihin se kykenee. Jos se leviää, sen ei kuulukaan pysyä kasassa.

Näihin kuviin ja tunnelmiin täältä hevoskasvatuksen syvästä ytimestä!

Neiti Potkamo aka “Flash Lightning”