Me ollaan tonnin tytöt!
Kun olin pikkutyttö, haaveilin lottovoitosta. (Olen saattanut haaveilla siitä joskus sen jälkeenkin.) Syy miks haaveilin lottovoitosta, oli se, että silloin voisimme ostaa minulle hevosen. Muuten se ei kuulemma olisi millään akselilla mahdollista, koska hevosen ylläpitäminen on tosi, tosi kallista. Ymmärsin hyvin. Vain rikkailla oli oma hevonen. En tuntenut ketään, joilla oli oma hevonen, paitsi tallinomistajan tytöt. He eivät olleet leuhkoja. Jos olisin tuolloin saanut hevosen, olisi menehtynyt omaan leuhkuuteeni.
Erittäin monta vuotta mietin, että kunhan rikastun, niin heppa tulee taloon, se on varma. Eräänä päivänä sitten havahduin, että taidan olla rikas, koska ylläpidän yhtä fantastista vanhaa ruunaa ystäväni kanssa. Hevosen ylläpito maksoi muistaakseni 240 euroa, joista siis 120 euroa minun pussistani. Mies marmatti, että onko meillä moiseen varaa. Itsekin oli asiasta vähän hiessä: niin, onkohan. Kävi sitten niin, että ystäväni luiskahti tekemään liikaa töitä eikä ehtinyt enää tallille, joten heppa luisui kokonaan minun kontolleni. 240! OMG. En kertonut miehelle. Se on avain hyvään parisuhteeseen.
Tästä se lottovoittajan elämä alkoi. Ilman sitä lottovoittoa. Kuvassa olen muuten RASKAANA, en läski.
Jolkotin vanhalla ruunalla kohtuuttoman monta vuotta siihen nähden, että se oli vanha. Sitä ei vaan vaivannut mikään! Viimeisenä vuonna sitten jouduin kummallisesti kahden hevosen loukkuun. Perheeseen tuli toinen ruuna, Jaska. Jos on mahdollisuus ostaa hevonen ihmiseltä, jonka molemmat ranteet ovat poikki pudottuaan selästä, se kannattaa ilman muuta ostaa. Jaska ei mahtunut samaan talliin vanhan ruunan kanssa, joten aloitin armottoman soittelurupeaman. Kaikki kulmakunnan tallit läpi. Yhtenä iltana läksin tutustumaan Hipposportiin ja sen viereiseen Kilon talliin. Oli marraskuu ja hitokseen pimeää, joten en nähnyt vastaan tulevia ihmisiä juuri lainkaan. Olin koiran kanssa liikenteessä ja koirani alkoi seurustella jokun toisen koiran kanssa. Minä siitä jutulle hihnan päässä olevan henkilön kanssa. Kyselin vaivihkaa, että onko henkilöllä mitn hajua josko Kilon tallissa olisi tilaa yhdelle veijarille ja keltä voisi kysyä. ”Minulta,” vastasi hän, ”omistan nämä tallit.” No sepäs sattui, ja sain paikankin. Enkä iha ekojen joukossa unohda sitä kertaa kun ensimmäisen kerran olin nousevinani oman hevoseni selkään tallin pihassa. Oli pimeää kuin lakimiehen sielussa ja hevonen katseli vauhkosti ympärilleen. Pääsin about puoleen väliin kylkeä, kun eläin otti ritolat. Häipyi maisemista. Aika kuningas olo siinä sitten. Että ”ootteko nähny mun uutta heppaa?” Jostain maneesin nurkilta sitten lassosin sen ja kiipasin uudestaan selkään. Pukkikavalkadi oli tosiasia.
Jaskan kanssa kävin läpi jäätäviä nujakoita, vammoja, ylimaallisia, lähes uskonnollisia onnistumisia, tuli jokunen ruusuke ja vähintään miljoona tarinaa. Niin sanottu Elämäni Hevonen.
Jos palataan raha-asioihin, niin korkeimmillaan maksoin Jaskan tallivuokraa muistaakseni 780 euroa. Pienen hetken (vuoden) kerkesin maksaa Kiloon 580 (ehkä) ja vanhan ruunan talliin 240, joten tell me about rikkaat ihmiset. Varmaan arvaattekin, että tässä vaiheessa mies oli päästettävä vapaaksi etsimään halvempaa vaimoa. Onneksi löysi.
Vanhempani lupasivat minulle joskus sekopäissään, että saan hevosen ylioppilaslahjaksi. Onneksi en saanut. Jos vertaa sitä tietotaitoa mikä minulla oli 18-vuotiaana tähän päivään, olin käytännössä pelkkä hedelmöittynyt munasolu. Niin tavaton määrä luuloa ja niin naurettavan pieni määrä tietoa. Toki luulin tietäväni! Olinhan hevosten kanssa päivittäin. Olemme kavereiden kanssa pohtineetkin, että kukaan ei ole niin viisas hevosihminen kuin 13-15-vuotias tyttö. Itse tiesin niihin aikoihin KAIKEN. Kyllä siinä mahtoi vanhoilla ravimiehillä mennä puusti väärään kurkkuun kun Neiti Näpsä pikkusen jakeli neuvoja. Olkaa hyvä vaan, äijät! Ei maksa mitään.
Tänä päivänä omistan puolitoista hevosta, joista maksan karkeasti tonnin kuussa. Siihen toki kaiken maailman turhuudet, kuten kengitys, rokotukset jne. Tänä päivänä suunnittelen työni sen mukaan, että on a) rahaa harrastaa, b) aikaa harrastaa. Teen myös tallitöitä tämän tästä. Harrastus on imenyt minut syvemmälle kuin ikinä. Jotain olen sentään oppinutkin. Olen kasvattanut tyttäreni seuraavilla komennoilla: Auta aina tallikaveria, äläkä luule, että ostan sinulle ponin. Uskon, että tyttärestäni kasvaisi rivakasti kusipää, jos ostaisin hänelle ponin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos on varaa ja intoa riittää, lapselle pitää tarjota mahkut, mutta silloin pitää olla lompuuki todella kunnossa. Ja jos homma alkaa tylsyttää, on kuva melko selkeä: ei taida olla tytön juttu. Minulla ei ole varaa kilpailuttaa lastani, joten poni jääköön. Ja juuri tästä syystä myös motivaatio saattaisi nyypähtää kesken kaiken ja yhtäkkiä minulla olisi käsissäni poni. En tarvitse ponia juuri nyt.
Karolina Liuksiala oli kanssani samaa mieltä, kun sanoin, että hevosta pitää haluta niin helvetisti, että kun sen saa, tekee mieli nauraa itsensä onnesta uneen joka ilta. Vaikka sillä olis jänne poikki. Se on kuitenkin oma hevonen. Tähän kasvatan omaa nassikkaani: tee töitä sen eteen, mitä haluat, niin kiitos on paljon suurempi kuin arvaatkaan. Silloin ei paljon rahan vähyyskään itketä. Mennään niillä mitä on!
Ja sitten, ei kun hevoskaupoille! Aliarvioi kykysi mieluummin kuin yliarvioit, se kannattaa aina!
Ja siis tästä syystä olen niin pirun taitava.
Onko koira kuvassa rodultaan Pumi?
Kyllä se on! Taisto-pumi.
Minä en taida olla valmis hankkimaan hevosta ikinä. Kaikki (eli sinä + muut) kertovat elämäänsä sattuneista hullun vaikeista hevosista, ja vaarallisista tilanteista, jotka opettivat enemmän kuin yksikään valmentaja. Minulle ei ole sattunut elämääni yhtäkään vakkariratsua, jonka kanssa elo olisi ollut yhtä jokapäiväistä selviytymiskamppailua. Toki yksi puri, toinen potki ja kolmas pukkaili, mutta oikeilta vaaratilanteilta olen paria luunmurtumaa luukuunottamatta säästynyt.
Nyt kun alan henkisesti jo tätiytymään ja tietoisesti minimoimaan vaarallisimmat tilanteet, alan pelätä, etten ikinä voi ostaa omaa hevosta koska en pumpulipalloni sisältä tiedä ns. oikeasta elämästä mitään. Eikö hyväksi hevosenkäsittelijäksi voi oppia ilman, että on nähnyt jo edesmenneitä sukulaisia tunnelin päässä vähintään kerran viikossa?
ehei, nyt olet ymmärtänyt ihan väärin. ei ole tarkoitus tippua louhikkoon ja puhkaista silmänsä ollakseen hevosihminen. on vaan tajuttava oma keskeneräisyytensä ja se tosiasia, että heppailu on PAAAAALJON muutakin kuin ratsastelua. ei muuta! osta ihmeessä hefoinen, se on parasta mitä jalat housuissa voi tehdä!
itsellä ei ole yksikään luu koskaan murtunut mistään syystä. mieli sen sijaan rakoilee milloin mistäkin asiasta.
No juu, koko elämäni oon haaveillu omasta hummasta ja vieläkään sitä ei ole, täytän 31. Jonkinlaista järkeä on päähän tullut 5 vuoden vuokrausrupeaman jälkeen, sillee helppoa että saa harrastaa vapaasti pari kertaa viikossa mutta lompsa ei kevene kohtuuttomasti… Mutta jonain päivänä sitten oma.. Kun voittaa sen lottovoiton.. Pitää varmaan ensin ruveta lottoamaan.
Ensin pelkäsin hevosia vuosikaudet, pentuna sattuneen haaverin jälkeen… Sitten iski hillitön heppakuume (mistä lie tullut) ja tätiryhmään tallille ratsastamaan. Koulukiemuroiden alkeet alkoi vähän tympiä ja pikku hiljaa hivuttauduin esteratsastukseen.
Ensimmäisellä kerralla pelasti taistelulajeista opittu kaatumismalli, toisella kerralla epätoivoinen neliraajatakertuminen hepan kaulaan, kolmannella kerralla jalat edellä hepan selästä poistuminen. Valitettavasti näistä mistään ei ole videomateriaalia, sillä mies ei suostunut tallille tulemaan. Olivat kaikki kuulemma näkemisen arvoisia suorituksia.
Seuraavaksi haaveilin omasta hummasta. Kävin useita ehdokkaita katsomassa, mutta olin ratsastanut yhdellä, samalla (minun mielialaani sopivalla) heposella koko ajan, joten yksikään tarjolla ollut yksilö ei (onneksi) yltänyt samalle tasolle.
Kun ei ollut aikaa säännöllisiin hevosteluihin, vuokrasin yksityisheppaa…. johan selvisi mikä määrä rahaa, vaivaa, aikaa, ajattelua ja suunnittelua tarvitaan hevosen pitoon. Niinpä pikku hiljaa järki hiipi korvien väliin ja olen luovuttanut ajatuksesta omistaa heppa.
Mutta kaipuu ratsastamiseen ei ole silti hävinnyt minnekään… järki vaan on toistaiseksi ylivoima-asemassa.
Omistan nykyisin vanhan auton, jonka korjauksiin voin sijoittaa kaikki ylimääräiset rahani, jotka eivät mahdu tililleni.
No on se hyvä ettei sitä rahaa tartte roskiin viedä!
”Jos vertaa sitä tietotaitoa mikä minulla oli 18-vuotiaana tähän päivään, olin käytännössä pelkkä hedelmöittynyt munasolu. ”
…ha ha hah hah ahhahhaaa …niinh
No, joka tapauksessa olen iloinen siitä että niitä ihania hevosia on siellä ratsastuskouluissa ja niillä ratsastavat muutkin, joten jos niille joku neuroosi tulee, niin oma osuuteni siitä on aivan pieni. Sitäpaitsi aika neuroosittomiltahan nuo vaikuttavat. Yhdellä sellaisella joka on mestari demonstroimaan hitauttani pääsen nyt valmennukseen ja iloitsen suuresti 😀
Kiitos rakkaat ratsastuskouluyrittäjät (arvostan!!!) ja kovasti tsemppiä!
Olipa hyvä kirjoitus =D Taisit olla samalla tallilla ja ratsitunneilla ja kadehtia samojen tallinomistajan tyttöjen hevosia kun minäkin 😉 Ne tytöt olivat kyllä jalat maassa tyyppejä =)
Olen onnellinen myös siitä, etten saanut hevosta silloin, kun tallin hevosten kapasiteetit ei mukamas itselleni enää riittäneet. Musta olisi varmasti tullut ainakin joksikin aikaa varsinainen kuuspää eliittihevostelija… onneksi sain oman hevosen vasta vajaa nelikymppisenä, ja siinä vaiheessa rinnalla oli mitä hienoin mies, eläinrakas kun mikä. Täytyy sanoa että halvemmalla olen päässyt kun hepat on olleet aina kotona. Ja hevoset ovat saaneet elää hevosen elämää ja itse olen oppinut paljon itsestäni =) Hevoset on <3
Hevosenomistajana (20v.) olen tottunut näihin asioihin, että hevosesta huolehdihtaan päivittäin. Liikutetaan miltei pivittäin 1-2 llepopäivää. Nyt olen ihmeissäni kun nuoriso haluaa vain ratsastaa.. ”ei siivota tallia eikä luoda paskaa” 🙁
Aivan loistava juttu.. 😀
Ostin teininä _paljon_ 4H-arpoja koska pääpalkintona oli suomenhevonen. Ajattelin että sen jälkeen vanhemmat ei ainakaa voi kieltäytyä. Onneksi en voittanut yhtään mitään ja eläinten käyttö arpajaispalkintona taisi loppua.
Minä olen pienituloinen yksinhuoltaja (hohhoijaa), enkä saa ikinä omaa hevosta. Velkaa täytyy ottaa lisää jatkuvasti, että pääsee ratsastamaan kerran viikossa pääkaupunkiseudulla. Kyllä se lottoamaan piiskaa, vaikka tiedänkin hankkivani hevosrahat sitä kautta noin sadasmiljoonasosan todennäköisyydellä. Yhtä todennäköistä on, että törmään äveriääseen hevostilallispoikamieheen, joka tahtoo minut luokseen harrastamaan, koska olen niin viehättävä ja ennen kaikkea erityisen vapaa.
Ei elämän kyllä näin onnettomasti pitäisi mennä, ettei ikinä omaa hevosta saa.
Toisaalta, se ken ei koskaan saa kokea sitä kauneinta asiaa maailmassa (kun sulat penkkiin kiinni harjoitusravissa hevoisen pyöreänä eteenpäin liitäessä), on ehkä vielä onnettomampi.
Mistä ihmeestä niitä hevosrahoja voi ammentaa? Ylläpito pääkaupunkiseudulla maksaa sekin melko suolaisesti, miten on muualla Suomessa?