Sateen ystävät, Duo Kovikset. Voi apua, mitkä silmäpussit, siis mulla. Mutta ei haittaa, ilon kautta!

Justiinsa kerroin kaverille, että laulan yleensä metsässä ”Kaksipa poikaa Kurikasta” -laulun alkua, mutta kun sanat loppuvat, jatkan omilla. Siinä ei kuulkaa hirvi halua jäädä odottelemaan seuraavaa säkeistöä. Metsä ei siis pelota, mutta metsää saattaa vähän pelottaa.

Kauan eläköön metsä, johon vihdoin Hilpan kanssa päästiin! Hirvikärpäset ovat tehneet massaitsemurhan ja mä iloitsen siitä syvästi. Sade piiskasi toki minua ja pientä hevosta, mutta hei, jokainen kova luu tietää, että se on pukeutumiskysymys. Hilppaa en myöskään lähde klippailemaan, ennen kuin on riittävän hyvä syy, joten turvassa oli hänkin.

Mennään varusteisiin. Jalassa mulla oli kumisaappaat, joissa on pieni reikä. Ratsastushousujen päällä vanhat kunnon Rukan kumihousut, takkina House of horsesin upouusi sade/välikausitakki. Päätin testata kestääkö kaveri kovan kelin. Kesti se! Myös kännykkä säilyi kuivana sisätaskussa. Takissa on myös riittävän pitkät ja suljetut hihat, joten sieltä ei lorota vettä sisään. Se on se huono puoli ihan tavallisissa sadetakeissa.

Kukaan tallikaveri ei suostunut lähtemään mukaan sademetsään, joten oli mentävä omalla lössillä: minä, Hilppa ja koira. Mikäs meillä oli ollessa! Ja voin kertoa, että tätä on kaivattu. Mikä ihme siinä onkin, että kun saavun metsään, niin ilo asettuu sydämeen. Hilppa tepsutteli kiltisti eteenpäin, lätäkön ylittämisestä juteltiin, mutta mentiin sitten. Kaatuneen, pienen puun yli mentiin, kun koira näytti edellä miten. Herran tähen Hilppa on ihana! Mentiin piiiitkäst’ aikaa myös melko haastava juurakko/kivikko/mättäikkö-polku, ja pieni hevonen mietti pää sauhuten mihin kavionsa asettaa. Se on kyllä saakelinmoinen lapsi, meni vaikeat paikat tuosta vaan. Äitinsä tyttö!

Edellisenä päivänä oltiin tunnilla myöskin pitkäst aikaa. Tai puolituntinenhan se on. Lähdettiin asettamaan Hilpan heittelevää päätä paikoilleen ja vauhtia pyllyyn. Hilppa oli tooodella kiva! Siksi ajattelinkin palkita pienen neidin metsälenkillä.

Tämmöisinä päivinä muistaa taas miksi käy töissä. Jotta saa rahaa harrastaa! Nyt lähdenkin kustannuspaikalle haastattelemaan Jenny Rostainia. Hän on kirjoittanut kirjan Liian rikki kuolemaan. Eilen kävi Pate Mustajärvi ja huomenna tulee Jorma Uotinen. Ja jos meni ohi, niin Radio Nostalgia on kyseessä. Ihan liian vähän hevosasiaa, mutta muuten jees! Voisin laittaa kypärään tarran SPONSORED BY RADIO NOSTALGIA.

Ihan kouluhefoinen!