Ehkä onnellisimmillaan. Ainakin 1/2. Kuva: Lotta Linjala
Sattaa olla, että toistan itseäni, mutta on nää hevoset semmosia hengenpelastajia, ettei paremmasta väliä. Melkeinpä ihan sama mitä tallin ulkopuolella tapahtuu, niin se unohtuu hevosten kanssa. Luojan lykky.
Lapsena/nuorena oli aika, jolloin meidän perheessä virtasi viina ja väkivaltakin esittäytyi toisinaan. Jollei muuten, niin huutona. Pelottavaa se oli sekin. Muistan polkeneeni tallille miettien samaan aikaan, että onneksi pääsen hetkeksi pois, ja voi kamala mitähän siellä nyt tapahtuu, kun en ole valvomassa. Kellään tallin porukasta ei ollut hajuakaan mitä meillä tapahtuu. Katselin kateellisena heidän huolettomuuttaan. Mistäpä minäkään toisaalta tiesin mitä heidän kodeissaan tapahtui?
Eräs tuttuni paiskii hulluna töitä. Jopa siinä mittakaavassa, että mietin rankaiseeko hän jotenkin merkillisesti itseään ottamalla liikaa hommia. Kotona tällä kaverilla ei myöskään ole täysin mutkaton tilanne. Veikkaan, että riittämättömyyden tunne vaivaa sekä töissä että kotona. Olen hirveän surullinen hänen puolestaan, koska hänellä ei ole HARRASTUSTA, JOHON UPOTA. Olen itse ollut elämäni aikana moneen kertaan aivan yhtä paskassa tilanteessa, mutta koska minulla on hevosharrastus, en koe koskaan olevani TÄYSIN lohduton. Se antaa iloa juuri sen verran, että jaksaa taas!
Olen kokonais-onnellistunut elämässäni vuosi vuodelta ihan pikkuisen. Tällä tarkoitan keskiarvoa, joka koostuu koko elämästä. Olen tajunnut, että se johtuu siitä, että olen mennyt koko ajan lähemmäs sitä, joka tekee minulle hyvää, ja onnellistuttaa minua. HEVOSTA. Ei se tarkoita sitä, että minulla pitää olla kasapäin omia hevosia tai että tunneilla pitää rampata kuin heikkopää, se tarkoittaa HEVOSTEN LÄHELLE HAKEUTUMISTA. Jossain vaiheessa se oli kaverien hevosten lääppimistä, joskus oman, joskus kisaamista, joskus vammaisen hevosen taluttelua. Kaikki se on tehnyt minusta onnellisemman. Myös tieto siitä, että hevoset ei maailmasta lopu, tekee minut onnelliseksi. Niitä on aina jossain, vaikka omat kupsahtaiskin!
Tyttären kanssa juteltiin aiheesta yhtenä päivänä. Hän kertoi koulukaveristaan, joka onnellistuttaa itseään käymällä hyvin usein ripsi-, kynsi-, ja hiustenpidennyshommissa, ja ne tekevät hänet hyvin onnelliseksi. Sehän on ihanaa! Niin se pitääkin tehdä, todettiin molemmat. Ei kukaan ulkopuolinen voi sitä ymmärtää, eikä sillä ole mitään väliä. Onnellinen ihminen jaksaa olla kiva muillekin.
Katkeruus seis ja kohti onnea, vaikka se tarkoittaisikin jostain luopumista!
(Oliko nössö postaus? Anteeksi, mutta se teki minut onnelliseksi.)
Paras posse. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen
Kiitos Katja ❤️! Mie oon just sellainen ”paiskii liikaa töitä, kotonakaan ei saa levättyä ja jos tekee jonkun mokan se muuttuu kärpäsestä härkäseksi” – tyyppi. Mun pelastus on neulonta ja lenkkeily, koirien tai pyörän kera. Muuten pää hajoaisi vielä enemmän kuin nyt… Toivottavasti joskus tulee minullekin aika, jolloin voi surut itkeä pollen kaulaan tai karistaa ne sänkilaukalla. Keep up the good work 😀❤️
Hitto, taisin sittenkin osua johonkin tärkeää. Tuntui vaan yhtäkkiä siltä, että nyt pitää päästäätää juttu ulos. Bunny <3
Tietkö, nyt on niin, niin totta tämä! Ihmisten pitäis aina ajoittain tarkistella sitä elämäänsä ja millä sen täyttää, ja vielä enemmän, että miksi. Me (naiset varsinkin) suoritetaan sitä arkea ihan hirveällä velvollisuudentunnolla, ja niille, rehellisesti oman onnellisuuden vuoksi tehtäville asioille, ei oteta aikaa. Jokaisella pitäis olla oma onnellisuushomma, jota ei tehdä sen vuoksi, että koti/perhe/työt/asiakkaat tai joku määrittelemätön taho sitä vaatii. Omalta osaltani priorisoin elämässä oman hyvinvointini (ja onnellisuuteni) etusijalle, irtisanoin itseni palkkatöistä ja siirryin pelkäksi yrittäjäksi. Yritystoimintaa olen hoitanut vasemmalla kädellä vuosikaudet ja kärsinyt, kun ei ole ollut resursseja hoitaa hommia kunnolla ja kokenut riittämättömyyttä sen takia ihan joka taholla. Kymmenet kasaantuvat ja keskeneräiset projektit ovat muistuttaneet olemassaolostaan, katsoi mihin suuntaan tahansa. Mutta, voi pojat, nyt on ihmisen onnellista olla! Kodille ja eläimille on aikaa, sekä yrittämisellekin on vihdoin aikaa ja ennenkaikkea jaksamista. Vaikka niskassa on helvetillinen asuntolaina, niin silti ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että tässä hetkessä voi olla läsnä ja onnellinen. Elämä on kuitenkin just nyt!
Oisko se niin, että vanhemmiten alkaa (useimmat) hoksata mikä täällä on oikeasti tärkeää. Uskon ainakin itselleni käyneen niin. Jos on ihan rehellinen, niin jää itselleen kiinni asioista, jotka on isossa kuvassa aivan turhia ja niistä voi luopua. Yrittäjä olen itsekin, ja hokenut jo vuosia, että tähtäimenä on saada enemmän aikaa harrastukselle!
Hieno kirjoitus. Hevosista pitävä ja ravia seuraava.
Kiitos, Henry!