Kuva: ninafagerstrom.com

Kyllä ei kukaan ole niin viisas kuin penkkiurheilija. Istuttiin serkkuni kanssa oripäivien katsomossa ja tirskuttiin hiljaa, kun lähipenkeiltä kantautui vankkaa tietoa. Esittelyssä saattoi olla vaikkapa huippuori Celantus selässään Nina Fagerström, mutta ihan sama, korjattavaa löytyi. Ei se oikein tee niin kuin pitää, maiskutetaas vähän. Minä olen ymmärtänyt, että on hirvittävän harvoja ratsastajia, joita itse pääjehu Chrisse Wegelius on kehunut lahjakkaaksi, ja yksi niistä on juurikin Nina Fagerström. Hauskaa, ettei sitten katsomon kaikille akoille kelpaa. Meille kyllä kelpasi!

Kerran kuuntelin Kyran klinikan äärellä kommentteja. Taisi olla kaffetauko kesken klinikan. Kyra oli itse kivunnut Peik Andersinin luonteikkaan kimon selkään (en muista kuka oli, mutta valkoinen juu), ja kokenut jonkin verran vastustusta. Jokunen minuutti ja rempoilu siinä meni, mutta tokihan hevonen siitä pehmeni. Mitkä olivat sitten Asiantuntijoiden kommentit? ”Eihän se Kyra pärjänny sille, meinas tippua.” Samaan aikaan toisaalla Peik hyppäsi omansa selkään ja lähes itki ilosta, koska hevonen ei ollut koskaan liikkunut niin hienosti. Jännää, että joku maksaa 50 euroa päästäkseen katsomaan klinikkaa, jota vetää joku ihmeen Kyra, joka ei pärjää. (Tässä muuten tosi hyvä artikkeli, löysin vahingossa yle.fi)

FOTO: Anne Ralf Hållbus

Lähimenneisyydessä eräs emäntä tivasi, että miksi tuttuni on ostanut itselleen liian kuuman hevosen. Että mikäs järki siinä oli. Totesin, että taisi tehdä VIRHEEN, ja siksi onkin myymässä hevosta. Miten ihmeessä tässä lajissa voi koskaan oppia mitään, ellei tee virheitä? Eikö ole viisasta ostaa hevonen, joka tuntuu kivalta, ja vielä viisaampaa myydä se pois, jos se olikin virheliike? Mikäs tässä nyt oli se ongelma?

Katsomoviisastelu menee toisinaan tosi pitkälle. Arvostellaan heppuja, jotka kisaavat GP-tasolla, ja ollaan sitä mieltä, että siellä kuuluu onnistua. Ja jos tulee virheitä, kysellään pakkoko sinne kisoihin on mennä. JOKU SENTÄÄN USKALTAA YRITTÄÄ.

Täydellisyyden vaatimus on aivan älytön. Toisinaan sitä havaitsee myös esim. koulutuomarien taholta. Missään ei lue, että tuomarin pitää olla kylmä ja raaka. Faktat on helppo pistää tiskiin, mutta yhtään ei auta, jos siihen päälle vielä tölväisee julkisesti, että eihän näistä ole kenestäkään mihinkään, taso on kauttaaltaan huono. Näin kävi kerran Laaksolla (vuosia sitten) ja melkein itkin kaikkien kisaajien puolesta. Näinkö se homma etenee? Oripäivillä rakastuin ruotsalaiseen Mikael Noliniin juuri siksi, että hän ei vaatinut täydellisyyttä. Hän halusi nähdä ihmisiä, jotka tekevät parhaansa, ja hevosia, jotka osaavat yrittää. Hän ei nähnyt tarpeelliseksi tyrmätä  tai julkinöyryyttää ketään. Jotkut kutsuvat tölväisyjä rehellisyydeksi. Millä planeetalla sellainen rehellisyys on hyödyllistä? Sillähän saa vain kusipään/ääliön maineen.

Luen parhaillaan Aki Hintsan kirjaa Voittamisen anatomia. En sillä, että tässä pitäisi alkaa voittaa mitään, vaan ihan mielenkiinnosta. Olen kuullut paljon hyvää ukosta, ja syystä. Hintsa oli aikanaan Etiopiassa töissä ja tutustui siellä maailman parhaaseen pitkänmatkan juoksijaa, Haile Gebrselassieen. Hintsaa alkoi ihmetyttää miten jätkä voi olla vuodesta toiseen aivan voittamaton ja samaan aikaan iloinen ja virkeä perheenisä. Pitkällisen analyysin myötä (tutki muitakin kuin Gebrselassieta) Hintsa tuli siihen tulokseen, että menestyminen on hyvinvoinnin sivutuote. Ja hyvinvoiva ihminen ei kitise ja hauku muita.

Spot on, Hintsa! Kehukaa toisianne, auttakaa, olkaa itsellenne armollisia! Jos kykenee olemaan hyvä itselle, ei tarvitse olla perse muillekaan.