Sanovat korkeilla palleilla, että ilman kilpaurheilua ei ole harrastajiakaan. Se voi hyvinkin olla mahdollista. Uusia harrastajia ainakin pulpahtelee pintaan juuri isojen menestymisien myötä. Sehän on aina kiva! Mutta nythän meillä ei moisia ole. Onko tällä hetkellä oikeastaan kellään?

Meillä ihan tavallisilla harrastajilla on ratkaiseva osa tässä mielikuvassa. Harva karvahattu pääsee koskaan juttelemaan oikean huippuratsastajan kanssa, joten vastuu hevosmaailmasta kertomisesta jää meidän niskoillemme. Usein myös hevosiin tutustuminen tapahtuu tutun hevosenomistajan kautta. Siitä muodostuu joko kiva tai vähemmän kiva kokemus.

Me ollaan kivoja hevosia.

Mistäkö tuli mieleen? Tapasin tänään pitkäst’ aikaa vanhan tutun, joka on aikanaan kuvannut paljon raveja telsuun. Hän sanoi, ettei tykännyt siitä, koska sen viiden vuoden aikana, jolloin hän hommaa teki, useampikin hevonen kuoli radalle sydänkohtaukseen, eikä sitä saanut koskaan kuvata. Piti vain olla niin kuin ei oltaisikaan ja jatkaa kovien juoksijoiden kuvaamista. Kaveri sanoi, että meni usko ihmisiin. Ymmärrän täysin.

Minulle kävi samoin, kun kuulin sähkökannuksista. Jotkin ammatti-ihmiset kommentoivat sen olevan parempi keino kuin jatkuvat potkiminen. Jaa, no varmaan, mutta ei kai se ole mikään vaihtoehto? Jos hevonen ei halua liikkua eteenpäin, kai siihen on joku syy? Kun niitäkin hevosia löytyy, jotka haluavat!

Asia ei ehkä ole yksinkertainen, mutta me ollaan!

“Ei se ole kuule Katja niin yksinkertaista”, siellä todetaan. Ei niin. Mutta selittäkää minulle sitten miten yksinkertaista se on.

Minä haluan esitellä tätä lajia niin, että asiaan vihkiytymätön innostuu ennemminkin kun kerää ison joukon kysymyksiä, jotta saisi selityksiä raakuuksille. Samaan aikaan toivon, että hevoset eivät saa päättää ihan kaikesta. Sitä nimittäin kutsutaan anarkiaksi. Siinä on myös syynsä, miksi koirat asuvat meillä, eikä me koirilla.

“Katja asuu luonani, mitä se selittää.”