Äkkiä en keksi missä voisi olla parempi kuin tässä.

Tavoistani poiketen kurkistin Hevostalli.netin sekopäiseen maailmaan saadakseni inspiraation. Tulihan se. Siellä keskustellaan mm. seuraavista mieltäni vaivaavista asioista: ”Mistä tietää onko mies ns. aviomies ainesta?”, ”Sukupuolitauti?”, ”3 kk laihdutusprojekti, kuka mukana?” ja vielä ”kesä mökkivai oma koti talo.” Siinäpä sitä hevosihmiselle mietittävää pitemmäksikin aikaa. Ei tuommosia asioista tuosta noin vain ratkota, vaatii porukan ympärille ja reilusti aikaa miettiä. Enemmän kuin mitään se kertoo siitä, että me heppahullut ollaan paljon muutakin kuin hevoskreisejä. Ja se muu määrittelee aika paljon sitä miten me toimitaan yhdessä tallilla. Otetaanpa vaikka esimerkiksi ihminen, joka on tottunut saamaan mitä haluaa. Hevosten kanssa asiat eivät välttämättä luistakaan aina niin kuin haluaa, puhumattakaan säästä, maneesin tilasta tai kentän kunnosta. Niitä kiinnostaa raivostuttavan vähän se, miltä meistä tuntuu.

Joku on kotioloissa hiljainen jurnuttaja. Hänen luonteensa saattaa päästä valloilleen hevosten seurassa, tai sitten hän jää jalkoihin sielläkin. Siitä seuraa henkisiä ja fyysisiä ruumiita. Hiljainen jurnuttaja harvemmin kuitenkaan esim. uskaltaa pyytää apua muilta.

Jonkun taas pitää päästä pätemään jossain, ja työelämässä se ei kerta kaikkiaan onnistu. Tallilla se voi vaikka onnistuakin. Sillä konstilla tosin kerää aika heikosti faneja itselleen.

Viimeisimmässä Hevosurheilussa oli (taas) mielenkiintoinen artikkeli siitä, kuinka Ratsastajainliiton pääsihteeri oli käynyt maailmalla kohtaamassa kolleegoitaan. Vertaillessaan eri maiden kompastuskiviä esiin oli noussut se, että Suomessa alan sisäisten kuppikuntien kärhämöinti estää alan kehittymistä. Ulkomailla hevosihmiset toimivat rintamana muuta maailmaa vastaan. Meillä mökötetään naapurille ja siksi yhteiset isot asiat jäävät tekemättä. Hyi meitä.

Itse asiassa nyt kun mietin omia puheitanikin, niin huomaahan sen. Milloin olen kenenkin tekemisiä arvostelemassa. Mitä se hyödyttää? Kuka parantaa suoritustaan sillä, että minä puhun hänestä selän takana jotain? Ei kukaan. Kaikista löytyy aivan saletisti jotain valitettavaa, mutta entäs sitten? Aionkin nyt parantaa tapojani edes vähän ja kehun tässä julkisesti muutaman hevoskaverini:

1. Isäni. Vaikka olit monesti melkoinen perse, laitoit minut ekan kerran hevosen selkään. Kiitos sinne tuonpuoleiseen.
2. Petra Hackman. Olet auttanut minua ja heppojani yli tallirajojen. Kiitos siitä. Maximum respect.
3. Hanna Harjuvaara. Ystävyys lähti yhdestä eläkehepasta ja yhdestä nuoresta ja on kestänyt ja tiedät kyllä mistä kiitän erityisesti.
4. Laura Jalasto. Olet antanut maailman hienoimman suomenhevosen lapseni ratsastettavaksi, sen kummempia kyselemättä.
5. Minna Kemppainen. En tiennyt, että kouluratsastuksen parissa voi olla hauskaa, ennen kuin tapasin sinut.
6. Zive Kivelä. Varhaisessa vaiheessa vaikuttanut ratsastuksenopettaja, joka uskoi kykyihini.
7. Niccolina Oscarsson. Yngve, du är bäst!
8. Minna Leppälä. Kehuit, vaikka kukaan muu ei kehunut. Otit kenttäjengiin mukaan.
9. Jouko. Nurmijärvellä sijaitsevan Elomaan tallin isäntä. Hevosen paras ystävä.
10. Tyttäreni. Saakelin kiva teini.

Bubbling under: Manuel, Teppo, Tiina, Merja, Anna, Minna, Salla, Kaisa, Julia, Tanja jne. Onhan noita. Mutta jostain pitänee aloittaa. Aloittakaa tekin! Tämä on haaste.

MUISTA! Kehua saa muutenkin kuin valmentajan ominaisuudessa.

Ai lav mai lidl hoos.