Latasin Kavioliiton FB-sivulle videon ponista, joka pyrki moneen otteeseen eroon pienestä ratsastajastaan. Kiinnostavaa oli seurata, miten erilaisesti ihmiset reagoivat videoon. Suuri osa oli sitä mieltä, että video oli hauska; että tuommosiahan ne ponit on, hirveitä venkuloita. Sitten oli sitä porukkaa, joka kauhisteli. Ei pitäisi päästää lasta moisen ponin selkään. Lisäksi oli niitä, joiden mielestä videossa ei ollut mitään hauskaa.
Aloitetaan faktasta, jonka tiedämme. Tiedämme, että video oli koostettu monista pätkistä. Se ei anna ihan reilua kuvaa ratsastajasta tai ponista. Pätkien välissä on saattanut olla vaikka kuinka asiallista ja saumatonta yhteistyötä. Kukaan meistä ei tiedä.
Fakta on myös se, että meillä kaikilla on omanlaiset taustamme. Jotkut meistä ovat aloittaneet ratsastuksen todella helpoilla ja yhteistyökykyisillä hevosilla. Siitä elämä on saattanut jatkua samoissa merkeissä. On mahdollista, että maastossa ei ole menty kiitolaukkaa tai aitojen ja ojien yli hypelty. Sellaista taustaa vasten on kovin vaikea ymmärtää miten hauskaa voi olla, kun pysyy ensimmäistä kertaa ponin kyydissä koko tunnin. Tai miten uskomattoman siistiä on laukata ilman satulaa sänkipellolla ainakin tuhatta.
Minulla on ainakin yksi kaveri, joka on ratsastanut yli 20 vuotta, eikä ole pudonnut kertaakaan. Itse olen pudonnut ihan varmasti yli sata kertaa. En usko, että olen niin paljon parempi ratsastaja, mutta olen kirkkaasti uhka(tyhmän)rohkeampi. Se ei välttämättä tarkoita sitä, että minä olen hullu ja hän ei. Me olemme erilaisia. Molempia tarvitaan.
On hevosia, jotka pudottavat ratsastajansa selästä, koska johonkin sattuu. Syy voi olla vaikea kartoittaa. Tilanteen vakavuus valkenee joskus vaikka niin, että ammattilaisen ratsastaessa hevonen ei pyrikään ratsastajasta eroon. Hevonen on vain oppinut, että pääsee helpommalla, jos vippaa puupään mäkeen noin alkuun. Oppivat ne ihmeellisempiäkin asioita. Jos hevonen on terve, se on mahdollista ratsastaa takaisin ruotuun olemalla jämpti ja antamalla selkeät ohjeet.
Kipeä hevonen haluaa pois. Harjaantunut silmä näkee milloin hevonen on tuskissaan. Harrastaja saattaa epäillä samaa, jos hevonen on tuttu. Mutu-tuntumaan kannattaa uskoa, jostain se yleensä kielii.
Sitten on ponit. Niillä vain kerta kaikkiaan on paljon kekseliäämpi pääkoppa. Se on nähty. Shetlanninponit hallitsevat maailmaa mäyräkoirien tavoin. On vain niiden reiluutta, että me muutkin saamme asua täällä. Niin pieniä aikuisia on vähän, että kaikki tuuliajolle ajautuneet ponit saataisiin ruotuun. En ole itse koskaan elämässäni ratsastanut niin törkeillä hevosilla, kuin mitä poneista löytyy. Kaikki viheliäisimmät temput on nähty ja koettu. Ensimmäisten putoamisten jälkeen sisu kasvoi. Perhana, tuolle pallomahalle en periksi anna. Lähes poikkeuksetta pitkä pinna tuotti tulosta. Poni havaitsi, että aijaa, se tulee tänne aina uudestaan ja jankuttaa samoja asioita. Samassa paketissa kiukun kanssa kulki kuitenkin valtava rakkaus niitä jästipäitä kohtaan – ihan hirveä tarve olla niille tärkeä. Mikään asia maailmassa ei ole tuntunut niin hienolta kuin ponin luottamuksen saavuttaminen. Korostan (Paavo M. Petäjän äänellä): ei mikään.
Jos mielii kisaamaan poneilla esteitä, pitää olla vähän hullu, koska sitä nekin ovat. Valmiita aivan hulluihin juttuihin, koska ”i can do it!” Ne uskovat itseensä kuin vuoreen (vrt. mäyräkoirat). Siinä on parempi olla itselläänkin itsetunto kunnossa.
Tyttäreni terveiset videon nähtyään: ”ihana poni! mä just tykkään tommosista vekkuleista!”
Jakamallesi videolle – joka on vanha – löytyy täydentävä video, missä sama poni käyttäytyy moitteettomasti. Jos muistan oikein.
Nimenomaan poneilla aloitetaan ja puhutaan että ponit o k. Päitä. Noh. Ponit nimenomaan joutuvat kokemaan Sitä shaibaa mitä videolla nähtiin. Ylitseampuvia ”apuja” eli POTKIMISTA ja HAKKAAMISTA. osaavampi ratsastaja osaa olla potkimatta ja raipan käyttö on yleensä hallittua hipomista (poikkeuksia on). Joten onhan ne ponit kekseliäämpiä kosk niiden on pakko. Katsoin myös videon jossa parivaljakolla meni hyvin. Poju istui hiljaa pienin avuin mutta tasapaino puuttui ja joka hypyssä olisi tippunut jos ei olisi ollut suu mitä repiä. Missä opettajan vastuu että antaa tehdä näin? Mitä sun valmentaja tuumais tälläsestä? Tuskin korottas estettä 40cm vaan että saadaan hieno kuva!
Voinemme siis olettaa, että Nooran ratsastus ei ole koskaan ollut shaibaa?
On ollut, onneksi oppinut jotain. Mutta ei se ollut koskaan ponissa vika jos pukitteli huonon ratsastuksen takia
No eikö sitten ole vähän kummallista haukkua jonkun tuntemattoman pikkunassikan ratsastusta tuolla tavalla? Jos et sinäkään ollut ihan GP-tasolla aloittaessasi, niin voiko sellaista vaatia toiselta?
Noora, asiat ei varmaankaan ole ihan noin yksinkertaisia. Hyvä ratsastus voi olla myös ei-niin-hienon-näköistä, vrt. Roger-Yves Bost. Ja muutenkin: kai siellää suussa roikutaan kun ei muuhun kyetä. Opettaja tekee mitä voi, ei sen enempää.
Noh…
Kukaan ei taida syntyä ratsastajana. Ja ennenkuin sen jalon taidon (edes murto-osan siitä) oppii, niin väkisin tulee epäselviä, karkeita, haparoivia apuja. Herkkäsieluisten ei kannata katsoa aloittelevia ratsastajia, ja aloittelevalla tarkoitan nyt, henkilöstä riippuen, 2-4 ensimmäistä vuottaan ratsastavia….
Mutta asiasta kukkaruukkuun, jos vaan löytäisin sen vanhan videonauhan (ja osaisin muuttaa atk-ajan muotoon!) jossa Katja ja eksoottisen värinen vaalearuunikkonsa kirmaavat pukkilaukkaa Mopen tallin seniilimestaruuden voitettuaan…..
Vuosi oli varmaankin 2003 tai jotain sitä luokkaa, minun omistana hullunkuuma ex-ravuri oli hopealla, ja teki minusta NIIN ylpeän, kun seurasi rodeoratsukkoa ratsastajansa täydellisessä hallinnassa, nättiä tasapainoista laukkaa!
Oi niitä aikoja….
Hulluus on ihmismielen rikkautta, tyhmyys sen köyhyyttä, totesi 50:nen ratsutäti, joka päätti opetella ajamisen taitoa 16 vuoden tauon jälkeen 2-vuotiaalla orivarsalla, jonka ammattilaisravimies manasi ties mihin. Toistaiseksi pysytty tiellä, tosin valjastus teettää edelleen päänvaivaa, kun se on aika paljon vaikeampaa, kuin se satulan selkään lättääminen. Yksi tallikaveri totesi, että kylläpä sinä olet rohkea, johon totesin: ei tällä ole mitään tekemistä rohkeuden kanssa, kun on vain riittävän hullu 😀
Lapsena kävin kylän ainoalla ratsastustallilla jossa oli melkoisen kouluttamattomia ratsuja. Yksi niistä ryösti joka kerta, ”kenttä” oli sänkipellon reuna ja opettaja vaan huusi perään kun heppa kiikutti pienen ratsastajan pellon toiseen laitaan täysin hallitsemattomasti. Vanhemmillani ei ollut mitään käsitystä hevosista, eivätkä he ikinä jääneet katsomaan tuntia.
Omia lapsiani en tuollaisten hevosten selkään päästäisi ikinä, mutta itse en muista ikinä pelänneeni, aina vaan piti päästä uudestaan!
Sepä se, itsellä oli hauskaa, omaa lasta ei päästäisi. Onko ristiriitaa?