Hieno kuva pulleasta nelivuotiaasta tytöstä! Foto: Mari Stendahl-Juvonen

Ah, taas on taakse jäänyt ihana perjantai, kun postilaatikkoon tipahtaa Hevosurheilu! Sitä ikään kuin tuntee olevansa “inessä skenessä”, kun lukee perjantain julkaisua. Hyvin usein artikkelin henkilö ei sano minulle mitään, mutta luen silti. Aina saattaa jotain tarttua matkaan. Niin kuin tällä kertaa, kun iso artikkeli oli Maria Mölleristä. Nimen olen kyllä kuullut, mutta en ole tavannut. Hän puhui kiinnostavasti siitä, kuinka pitää omalla persuuksella tuntea mitä hevonen meinaa. Se on niin totta, ja iloitsen suuresti, että joku ns. vanhan liiton ihminen ottaa asian esiin! Arvostan suuresti tekemisen herkkyyttä, sitä, että tunnetaan miten sukkuloidaan yhdessä maaliin. Näin riitaa hevosen kanssa ei synny, mutta hevonen onnistuu antamaan kaikkensa. Uskon, että kaikki eivät tätä tunnetta tule kohtaamaan, koska ratsastavat vaihtuvilla tuntihevosilla, mutta hyvällä tuurilla tunteen syrjään pääsee joskus kiinni.

Tämä on ollut nuoren kanssa vaikea paikka. On asioita, jotka pitää vaan tehdä, vaikka nuori hevonen on sitä mieltä, että en tiiä. Toisaalta pitäisi tietää täsmälleen milloin lopettaa harjoitukset, jotta tunnelma ei mene piloille. Se on vaikeaa, varsinkin, jos hevosen mielestä kaikki ei ole koko ajan yhteneväisen ihanaa!

Niukasti viis vee siinä! Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Kun Hilpan kintut kuvattiin kaksivuotiaana, hän oli paksu. Eläinlääkäri antoi ohjeeksi runsaan liikunnan ja rasituksen. Miten rasitat kaksivuotiasta? Entä kolme? Rasitus oli sana, jota eläinlääkäri määräsi nimenomaan nivelille. Hän sanoi, että nivelet vahvistuvat rasituksessa. Jos taas rasittaa liikaa, ja kaksi milliä vinoon, alkavat ongelmat. Kammottavaa! Väärintekemisen riski on hirveä.

Eräs ystäväni kehui vanhaa valmentajaansa, joka pyysi aina tekemään vielä kerran. Itse taaas muistelen kauhulla juuri niitä kertoja, kun kaikki on mennyt mahtavasti ja piti tehdä kerran vielä. Mahdollisuudet lopulliseen tyrimiseen senkun kasvoivat! Annetaan nyt olla kun kaikki on vielä hyvin! En, perkule, tiiä. On aina luotettava käsillä olevaan valmentajaan, mutta samalla: vain minä tunnen hevoseni.

Taas hieman isompi tyttö!

Tällä hetkellä tilanne on kivasti hallinnassa. Ohjelmassa on peräkkäinkävelyä 30 min kerrallaan. Eilen mentiin vahingossa 40 min, järkytyin vähän. Kunhan kävelyrupeama on ohi, alkaa karmea jännitysnäytelmä: MISTÄ TIEDÄN, MENENKÖ RIITTÄVÄSTI, ENTÄ LIIKAA? Hakeeko poliisi hevoseni pois, jos se on liina rasittunut? Tai hakeeko Hippos sen pois, jos en rasita sitä riittävästi, että se vahvistuu ja jaksaa suorittaa kaikki tehtävät puuskuttamatta? NEUVOKAA MINUA! HALUAN TARKAT OHJEET! No joojoo, tiedän, ettei sellaisia olekaan, mutta kun on vuosikymmeniä kuunnellut opettajien huutoa siitä, että tekee asioita väärin, on vaikea luottaa itseensä. Ja silti: juuri siksihän Hilppa on nyt lepotauolla. Ei saikulla, vaan lepotauolla.

Viime kesän tyttö. Kuva: Outi Impivaara