hevonen lukee

Muistelin lapselleni ääneen aikaa, jolloin luin jokaisen kirjan, jossa mainittiin hevonen. Siis jokaisen. Tiesin kaikki hevosten värit ja rodut ja ties mitkä naamamerkit. Sain jostain käsiini ravihevosten sukukirjan, jossa oli pelkkiä luetteloita kuka on polveutunut kenestäkin, ja senkin vetäsin siltä istumalta. Jäi Jonnen-Joiku ja Vieteri aika kivasti mieleen, vaikka en raveista mitään tajunnutkaan. Tuntui tärkeältä tietää sekin vähä.

Viisautena tässä siis piilee se, että luettu on, ja nimenomaan kirjoja. Tänä päivänä kaikki luetaan netistä, eikä edes ammattilaisen kertomana. Teinit ja jopa pikkulapset kirjoittavat hevosblogejaan ja toiset fanittavat. Se on kiva juttu, mutta joistain asioista on ihan hyvä kommunikoida myös harjaantuneemman aikuisen kanssa. Ja ne harjaantuneet aikuisetkaan eivät aina puhu samaa kieltä. Yksi on sitä mieltä, että kannattaa harjoittaa urheuttaan hyppäämällä vaikkei osaa, toinen taas, että ensin tasaisella homma kuntoon, sitten vasta estehille. Ole siinä sitten.

Yhteen voi kuitenkin kutakuinkin aina luottaa: kirjat. Niissä kerrotaan aina yhtä kömpelösti asiat. Siinä on ainoastaan se ongelma, että kirjat on kirjoitettu henkilölle, jota ei ole olemassakaan, eli kaikille. Kirjoja ei ole kohdistettu kellekään, vaan on jotenkin kummallisesti ajateltu, että tässä on kaikille hieman infoa kivoista hepoista, sillä tuloksella, että ne eivät varsinaisesti palvele ketään. Esimerkiksi Kyra Kyrklundin ja Jytte Lemkowin Ratsastuksen taito (huomaa mitä muuta kirjan ostaneet ovat hankkineet: Mimmi-lehmä uimahallissa, Opeta koirallesi uusia temppuja) on ihana kantaopus kaikille kouluratsastuksesta kiinnostuneille, mutta ei auta mitään, jollet oikeasti tajua mitä ratsastus on. Minkin koulukirja taas saa aivan uuden katseen osakseen sen jälkeen kun sarjan ihmispäätähti Caius Aminoff joutui vankilaan sotkeuduttuaan seksuaalisesti nuoriin tyttöihin. Kirja oli sinänsä aikanaan hyvinkin kiinnostava. Nyt sitä on vaikea lukea ajattelematta Caiusta muissa hommissa.

Opas hevos

Se siis menneisyyden merkkiteoksista. Jokunen viikko sitten minua muistettiin parilla uudella hevoskirjalla. Toinen on nimeltään Opas hevosharrastukseen ja sen on kirjoittanut Sirpa Ylönen. Sirpalla on käynyt heti kärkeen pikku moka, jonka takia kirja meinaa jäädä kiinni. Kannessa on isolla kivannäköinen kopukka, jolla on englantilainen turparemmi poskihihnan päällä. Jokainen eilen lajin aloittanut tajuaa, että se laitetaan alle. Muutenkin kirjan sisältö on melko hajanainen nippu huomioita ja AIVAN LIIAN VÄHÄN KUVIA. Kirjassa kertoillaan toisaalta ihan hauskoja niksejä, toisaalta taas aloitetaan siitä, että hevosella on häntä takana ja harja edessä. Ja sitten lopussa on kappale Hankkisinko oman hevosen? Jos tämä kirja on pohjana, niin älä hanki. Mene tallille ja unohda kaikki. Kokemalla itse oppii, ei lukemalla.

Takaisin tallille

Toinen kirja, joka putkahti postilaatikkooni hiljattain, on ruotsalainen Takaisin tallille. Siinä Anna Kågström kertoo millaista oli palata vanhan lajinsa pariin ja mitä nykyään pitää tietää. Kirja on TODELLA tyylikäs ja melko neuvokaskin, mutta tiedättekö, Ruotsissa kaikki on toisin. Hän mm. kehottaa tutustumaan kunnan kotisivuihin ja tarkistamaan sieltä kuinka laajalti ratsastusta omassa kunnassa arvostetaan. HAHHAHAHAHHAHHAHHAHHHAA! Justiinsa näin. Avaa mieluummin vaikka Hevostalli.net ja kysy sieltä. Kyllä joku haukkuu sinulle kaikki paikalliset yrittäjät.

Kyllä kivoimpia ovat ne kirjat, joissa on vain isoja hevoskuvia, oikein hienoja, isoja hevoskuvia. Kaikki muut tuntuvat olevan jostain 1900-luvulta. Miksiköhän? Olen miettinyt hevoskirjan tekemistä itsekin, mutta millä eväillä siitä tulisi yhtään parempi? En tiedä.