Olen ärjy tätihevonen. Ehkä.
Siivoskelin tuossa yhtenä kauniina viikonloppuna ison määrän karsinoita. Oliskohan silloin ollut imakka pakkanen, koska porukkaa oli sisällä aika paljon. Onneks minulla oli assistentti. Australiapaimenkoira tuijotti koko ajan talikon välittömässä läheisyydessä. Välillä hän aterioi jokusen kakkapalleron ja sitten jatkoi taas tuijottamista. Joidenkin hevosten kohdalla koira oli ratkaiseva tekijä. En jaksanut siirrellä hevosia, joten siivosin bokseja hevosten seistessä niissä. Koira otti aina hepan hallintaansa ja alkoi seurustella sen kanssa. Lähes kaikki hevoset lumoutuivat koirasta aivan tyystin, eikä välittäneet minusta lain. Yksi jopa sanoi luottamuksellisesti minulle, että hän haluaa koiran. Kyseessä oli kilpahevonen. Lupasin välittää tiedon eteenpäin.
Kaiken kaikkiaan olin nähnyt kyseisiä hevosia monesti maneesissa ja osa niistä oli melko virmoja. Boksissa jokainen niistä käyttäytyi esimerkillisesti. Samaa en sen sijaan voi sanoa kaikista muista. Oli myös ihan tavallisten ihmisten tavallisia hevosia, joilla ei ollut mitään käytöstapoja. Se pisti minut miettimään. Ymmärrettäänkö me tädit mitä se hevonen vaatii ja milloin se on tyyni ja vastaanottavainen? (calm and submissive, niin kuin Cesar Milan asian ilmaisee) Ja ennen kaikkea millä konsteilla siihen pisteeseen päästään.
Hevosten hakkaamisesta kuulee aina meheviä juoruja. Näitäkin, meidän tallilla asuvia kiiltäviä ja lungeja kilpahevosia on kuulemma hakattu päivät pääksytysten. Vaikea uskoa, niin kiinnostuneina ne nuuhkivat minua ja ennen kaikkea koiraa. Eivät säpsyile mistään ja katselevat maailmaa hörökorvin. Sen sijaan jokunen tavallisen ihmisen tavallinen heppa jyrää taluttaessa, irvistelee tai on muuten vain ihme häslääjä. Ja niitä ei ole hakattu, se on selvä.
Jotenkin en jaksa uskoa, että hakkaamalla tulee hyviä hevosia, mutta aivan saletisti hyviä ja kunnolla käyttäytyviä hevosia ei tule hyssyttelemällä ja juttelemallakaan. Se on nyt nähty, ja olenpa itsekin tehnyt ns. tätivirheitä. Olen toivottavasti myös oppinut niistä. Olen myös elänytajan, jolloin hevoset hakattiin ns. ”ruotuun.”
Monet kerrat olen vuosien saatossa taivastellut kun jostain syrjäisestä maasta on tuotu uusi hevonen talliin. Heppa on ollut hieman villi ja häslännyt ympäriinsä. Olemme muiden asiantuntijoiden (13-15v) kanssa todenneet, että niin on hakattu, selvästikin. Olemme sitten pyrkineet rakastamaan hevosta ehjäksi. Ihan putkeen ei ole aina mennyt. Myös oma koirani antaa viitteitä siitä, että häntä on hakattu ja lujaa. Hän värähtää aina, kun kosketan. Hän ei pidä kontaktista juurikaan ja pelkää isoja liikkeitä ja ääniä. Valtaa tämä pikku värjöttelijä käytti nuorna naisna kakkaamalla öisin keittön lattialle. Siinä ei paljon huudot auttaneet, siksipä en huutanut. Ammattilaisen avulla sain vinkkeja miten hallitaan alfanaarasta, joka meinaa pyörtyä omaan herkkyyteensä.
Monestiko olette nähneet kilparatsastuksen piirissä äärettömästi sekoilevia hevosia? Ettepä juurikaan, koska niitä ei ole. Kilpahevoset ovat tyytyväisiä, koska ne tietävät missä niiden paikka on. Tätihevosilla ei aina ole ihan tarkkaa kuvaa asiasta.
Olen jo aloittanut ryhtiliikkeen. Se alkaa pienistä asioista: harjatessa seistään paikalla, boksista ei edes yritetä astua ulos, selkään noustessa ollaan paikalla. Olen matkalla. Olkaa tekin.
Muutin mieleni: olenkin hyvin käyttäytyvä kilpahevonen.
Kilparatsastajilla nyt vain on varaa ostaa (isän rahoilla) AMMATTILAISEN (mutta ei sen, sen tai sen, koska se hakkaa/on hakannut) kouluttamia hevosia.
En näe korrelaatiota. Sitä paitsi, itse et varmaan vaan ole osannut käsitellä niitä tätien hevosia siellä karsinassa, ja kilparatsastajien hevoset ovat olleet liian kauhuissaan tekemään mitään!
No ei vaan, itsellekin tulee silloin tällöin eteen näitä ”hakattuja” hevosia. Paras oli jopa sellainen tapaus joka oli ongelmahevosena kiertänyt jo vuodesta toiseen, kunnes tuli silloiselta omistajaltaan minulle treeniin ja mukana tuli TOSITARINA silminnäkijätodisteiden kera, että hevonen oli aikoinaan koulutettu hakkaamalla ja läiskimällä ja varsana sille oli käynyt sitä, tätä ja tuota.
Harmi vain että tämä hevonen oli minulta itseltäni lähtöisin, ja täti oli kuitenkin ihan valmis tuomaan sen minulle uudelleenkoulutettavaksi, koska minä en hakkaa.
Olisiko se niin, että lapsia, koiria ja hevosia (miksei aviomiehiäkin) koulutetaan ja kasvatetaan kaikkia aivan samoilla periaatteilla: rakkautta ja selkeät rajat…
Se että hevosta hakkaa, ei ole mielestäni paha asia. Tai siis hakkaaminen kyllä, mutta läimäyttäminen ei. Katsotaan vaikka laumahevosia. Pukkia, hampaita, uhkailuja… Niitä esimerkiksi maasta tehtävät harjoitteet ovat. Rakkaus ja rajat. Kyllä.
Joopajoo, hyvin ja hauskasti kirjoitettu 😀
Olen myös kuullut, että ne kaikkein huipuimmat, creme de la creme hevoset ovat usein myös niitä kaikista hankalimmin käsiteltäviä, nimenomaan kotioloissa; jopa vaarallisia. Mene ja tiedä 😉
Amen.
Koska olen pienituloinen hevosenomistaja, joudun maksamaan osan hevoseni tallivuokrasta tallitöillä. Ja olen kurkkuani myöten täynnä näitä tätejä, jotka eivät osaa/halua/ymmärrä kouluttaa hevosiaan kunnioittamaan ihmistä. Hevosten vikahan rajojen puute ei ole. Kummasti ne hevoset joita treenataan tavoitteellisesti (oli taso mikä hyvänsä), osaavat käyttäytyä. Tätien hevosia kovin usein myös liikutetaan aivan liian vähän ja ruokitaan liikaa, mikä tietysti lisää eläimen levotonta käytöstä.
Mutta hyvin pian oppivat tätienkin hevoset, että tuo ämmä on muuten pomo ja kannattaa tehdä just niinkun se sanoo. Ja ei, en anna oppia hakkaamalla, narun saatan hyvinkin laittaa turvan ympärille ja nykäistä ja ärähtää. Montaa kertaa ei koskaan tartte, hevoset kun ovat paljon ihmisiä fiksumpia. Ja kehun välittömästi kun hevonen tekee oikein.
Ja ihme! Tätien hevoset ovat silmin nähden TYYTYVÄISIÄ, kun maailmasta löytyi edes yksi ihminen joka tietää missä mennään ja kuka käskee. Laumaeläimenä hevonen saa turvaa päättäväisestä pomosta, johon tukeutua. Hevonen ilman pomoa ja ilman rajoja on turvaton ja epävarma, ja häslää siksi. Aivan kuten ihmislapsetkin.
Ja jossette hevosenne hyvinvoinnista välitä, niin välittäkää edes omasta ja tallikaverinne hyvinvoinnista. 500 kiloinen pakoeläin joka ei tiedä rajojaan, on hengenvaarallinen. Juuri tänään ei todennäköisesti tapahdu mitään pahaa eikä huomennakaan, mutta ennemmin tai myöhemmin kyllä.
Tuota minä olen tätiratsastaja ja mulla on omana heppana entinen ratsastuskouluhevonen, joka on äärimmäisen hyvin käyttäytyvä, eli ei nää asiat aina korreloi…
se on hyvä, en väitä etteikö teikäläisten kaltaisiakin ole!
Hirveen osuvasti pohdittu… Mullakin on vähän samankaltaisia kokemuksia, ”pihakoristeet” on ollut niitä pahimpia käsistä riistäytyjiä ulos viedessä jne. Vaikka ainahan on poikkeuksia, hyvää hevosenpitoa ja huonoa hevosenpitoa ihan kaikissa ryhmissä, tietenkin 🙂
tuota noin…jos ei syyllistettäisi yksistään tätejä kumminkaan. Keskimäärin tädeillä on pitkä kokemus hevosista ja myös taitoa sekä maalaisjärkeä hevosen käsittelyssä.
eikä syyllistetä! tämä on havainto!
Aikamoista yleistystä. Olen itse tätiratsija. Oma heppani osaa käyttäytyä. Kyllä ne on ne ”isinmaksamat” pikku prinsessat jotka niitä heposaan turhautuneena hakkaa. Tänään viimeksi puutuin moiseen. Kun ei tyttö pärjää ponilleen niin sitten läimitään päähän. Tädeillä on sen verran hevoskokemusta takana ettei pinna elävän eläimen kanssa pala turhasta.
Kärjistetysti kirjoitettu, joka selkeästi nostaa tunteita.
Pointti kuitenkin taisi jäädä usealta tajuamatta, nimittäin oli kyse sitten tädistä tai kilparatsastajasta, niin pistäkää hevosillenne selkeät rajat/käytöstavat mitä noudattaa. (ja koskee myös koiria/lapsiakin!)
Kun on rajat, mistä kaikki tietää mikä on sallittua ja mikä ei – kaikille on kivempaa. Aina niitä rajoja ei saa vain silittelemällä, mutta ei myöskään hakkaamalla. Vaan kuten tekstissäkin tuli ilmi – selkeät rajat ja ne pidetään vaikka hiukan tiukemmin komentamalla.
Nim ”täti”, joka on samaa mieltä ja jolla on hyvin käyttäytyvät itse opetetut hevoset
Olen poniäiti ja meidän poni on äärimmäisen nöyrä. Käyttäytyy aina asiallisesti tilanteessa kuin tilanteessa, emmekä ole ikinä käyttäneet pienintäkään väkivaltaa. Kunnioitius on molemminpuolista.
se on hyvä!
Äh. Ei tässä kukaan ole väkivallan perään huudellutkaan. Vaan rajojen. Kuten Suffe sanoi, olitpa sitten täti, teini tai kilparatsastaja, laita hevosellesi rajat ja pidä niistä johdonmukaisesti kiinni. Ja minä sanon lisäksi: josset osaa itse, pyydä apua ja omaksu opit. Jos hevosesi on jo valmiiksi toisen kouluttama, niin sinunhan tarvitsee vain ylläpitää hyvä tilanne.
Esimerkki rajojen asettamisesta: kun talutan hevosta, sen pitää kulkea mun tahtiini. Kun pysähdyn, hevosen pitää pysähtyä saman tien ilman että mun tarttee vetää riimunnarusta tai tehdä mitään muutakaan. Tämän hevoselta vaatii myös mm. jenkkiläinen ”hevoskuiskaaja” Brannaman. Eli ei ole vain meidän 70-luvulla kapiaisilta oppinsa saaneiden kovistätien nillitystä.
Jos heppa ei pysähdy kun mä pysähdyn, nykäisen kerran terävästi riimunnarusta ja hihkaisen Hei, seis! 95% hevosista pysähtyy tässä kohtaa. Kehun hevosta pysähtymisestä ja ollaan pieni hetki paikallaan. Sitten käsken hevosen uudestaan liikkeelle ja kymmenen metrin päästä kokeilen uudestaan pysähtyykö hevonen samalla kun minä pysähdyn. Yleensä pysähtyy viimeistään kolmannella kertaa. Kehun kovasti ja rapsutan. Jos tiedän/huomaan hevosen jyräksi, laitan narun turvan ympärille. Jos hevonen ei lainkaan reagoi pysähtymispyyntöihini, heilautan riimunnarun päätä kohti sen ryntäitä ja astun sen eteen että sen on pakko pysähtyä.
Mun mielestä mikään ylläkuvatusta ei ole väkivaltaa.
Näin muutamia hevosia kasvattaneena, kilpahevosia omistaneena (vähän joka suuntauksen) ja myös niitä tavallisia ”tätiratsuja”, sanoisin että kyllä se tulee sieltä käsittelystä ja rajojen laittamisesta varsana. Nämä ”tätiratsut” monesti viettävät kolme ensimmäistä vuottaan takkuisina pihatossa ja ne saattavat nähdä ihmisen muutaman kerran päivässä mutta muuten ne vaan oleilevat. Kun on aika alkaa hommiin, niiden kanssa tehdään pakollinen pikakoulutus ja sitten ne lähtevät kiertämään maailmaa erilaisten ihmisten käsiin.
Tai mistäs minä tiedän. Tiedän vain sen että ne kilpurit ja omat kasvatit ovat edelleenkin niitä joilla on selkeät rajat ja ne toimivat. Ne muualta tulleet harrastehepat ovat sitten olleet jotain ihan muuta ja niiden koulutustyö huomattavasti pidempää kuin esim varsan.
Tässä täytyy kyllä vielä eritellä ne ”kuumat ja herkät” ”kilpahevoset”. Klinikalla aikanaan työskennelleenä olen täysin samaa mieltä siitä, että oikeat kilpahevoset tosiaan osaavat käyttäytyä äärimmäisen mallikkaasti, tätien hevosissa löytyy kumpaakin ääripäätä. Pahimpia, eniten vaaratilanteita aiheuttavat, on kuitenkin ”kilpahevoset”: suuri, energinen täysiverinen joka ei saa riittävästi liikuntaa ja jota ei käsitellä tarpeeksi (ja jolla muuten lähes poikkeuksetta on vetopaniikki-niminen sairaus). Nämä on niitä, mitä omistajat ylpeänä kehuu niin kuumiksi ja herkiksi, mutta jotka todellisuudessa on vaan pirun vaarallisia poistuessaan tilanteesta kuin tilanteesta salamannopeudella jos jostain sattuu kuulumaan pieni ylimääräinen rasahdus. Aamen.
Hauska postaus, mutta hieman särähti korvaan tämä yleistys 😉 Liittyisikö kilpahevosten käytös myös siihen, että ne ovat tottuneet reissaamaan, nähneet maailmaa, niillä on paljon tekemistä ja virikkeitä verrattuna ns. puskapolleihin, jotka pääasiassa kulkevat tallin ja tarhan väliä?
Pakko myös todeta, että itselläni on 3-vuotias täysin tätiomistajan käsittelemä ja kouluttama kylmäverinen ori. Oria ei ole löyty, sille ei ole huudettu, sitä ei ole nyitty narulla turvan päältä, ei ole tönitty, hakattu, kiskottu, läimitty, revitty tai tehty mitään muutakaan ”rankaisuksi” luettavaa sen koko elämän aikana. Sen sijaan sille on syötetty kasapäin herkkuja, naksuteltu, käytetty kevyttä painetta, käsitelty aina tavallisella riimulla, treenattu sidepulleilla ja nykyisin myös ajettu reellä ilman kuolaimia. Ja se toimii kevyillä avuilla kuin ihmisen mieli. On kiltti ja herkkä käsitellä, myös ekaluokkalainen tyttö pärjää hyvin orin kanssa (toki vain turvallisessa paikassa ja aikuisen ollessa vieressä). En todellakaan tiedä, miksi olisin koskaan lyönyt hevosta, kun ei siihen ole mitään tarvetta?? (okei, olen kerran hermostuksissani läimäissyt pyllylle, kun hevonen ei nostanut jalkaansa vaan riuhtoi sen aina pois, kunnes tajusin että jalassa on haava, ja siihen sattuu, idiootti idiootti minä!!)
En haluaisi olla pahanilmanlintu, mutta se on VASTA kolmevuotias ori. *tähän se tyhmästi hymyilevä Whatsapin hymiö* On hyvin mahdollista, että se on kiltti tallukka lopun ikäänsä, mutta mitä luultavimmin se tänä keväänä tai viimeistään ensi kevänää herää siihen, että maailmassa on naisia! (Uulalaa!) Olkaa siis hereillä! 🙂