Vilske, tuo kuuma karju!

Hahaa, sainpas huomionne! Tämä on klikkiotsikko! On nimittäin melko vaikea hahmottaa miksei ole. Tai no, kai se on altistumiskysymys. Pikkulikkana heiluin paljon russ-ponien kanssa. Ne oli aivan kauheita pässejä, eikä säkää ollenkaan, joten varmaan yhtä paljon istuin maassa kuin ponin selässä. Silti ne olivat mun mielestäni maailman ihanimpia, ja olisin halunnut oman. Onneksi en saanut. Kasvaisin nyt ehkä koiranputkea.

Teininä kilpailinkin kahdella suomenhevosella, mutta muistan, että koin olevani liian kukkakeppi toiselle. Sen nimi oli Hannes. Se oli vauhdikas ja kiva heppa, mutta muistan olleeni sen selässä useimmiten pelkkä matkustaja. Toinen taas oli suuri rakkauteni Luukas, joka oli hyvin herkkä ja kevyt. Se oli kutakuinkin unelmieni hevonen muuten, paitsi että sillä ei saanut jostain syystä hypätä.  Muut suomenhevoset edustivat minulle voimaa, johon minulla ei ollut kykyjä vastata. Ne vaan paahtoivat, pois alta risut ja männynkävyt.

Koin onnistumisen tunteita lähinnä puoliveristen kanssa. Eniten sellaisten kanssa, jotka olivat herkkiä ja nopeita, vähän niin kuin minäkin. En sano, etteikö sh voi myös olla herkkä ja nopea, mutta itse en niihin juuri törmännyt. Paljon on vettä virrannut sen jälkeen!

Koko katsantoni suomenhevosia kohtaan muuttui, kun tutustuin oriin nimeltä Pimun Vilske. Tai ehkä vielä tarkemmin hänen omistajaansa. Tämän parivaljakon myötä minulle avautui aivan uusi salakerho nimeltä Suomenhevosharrastajat. En ollut kuullutkaan aiemmin, että suokeille järjestetään ihan omia kisoja. Oli aivan mahtava kokemus päästä groomaamaan niihin piireihin ja ennen kaikkea tutustumaan suokkijengiin. Suurella osalla estekisaajista oli koko ajan pikkuinen hikikarpalo otsalla, kellä mistäkin syystä. Kunkkareiden korkein luokka on 120, ja se oli monelle jo melkoinen haaste. Etenkin kun huipputasollakin saattaa suokilta luiskahtaa pari raviaskelta suhteutettujen välissä. Ja silti mennään, eikä meinata! Tunnelma vaan on kerta kaikkiaan eri. Mutta miksi?

Jos menen seuraamaan normaaleja estekisoja (2-taso, 3-taso, mikä?), kaikki (no ei tietenkään ihan kaikki) hösöttävät suureen ääneen, minkä kokoista estettä tässä nyt mennään ja miksi. Jos mennään vain 80-senttiä, siihen on joku syy. Aina pitää olla tähtäämässä johonkin 130-luokkiin, että on jotenkin kunnollinen ratsastaja. Metrin luokissakin vielä joutuu selittämään joillekin, miksi ei mene sen isompaa. Tai miksi ei tähtää 150-tasolle. Miksi ihmeessä pitäisi? Voisikohan kisaaminen ö-luokassa olla vain kivaa?

Suomenhevosluokissa 80-senttiä hyppäävä on hyvä suomenhevonen. Se on rehti ja kiva kaveri, joka tekee kaikkensa ja yrittää olla välittämättä siitä, miten ihminen hosuu selässä. Suomenhevosten keskuudessa pyritään siihen, että suomenhevonen näyttää parhaansa. Ei, että ratsastaja näyttää kuinka upea ja rohkea on. (Vaikka toisinaan se toki vaatii rohkeuttakin.) Siinä ehkäpä suurin ero.

Ja sitten tähän päivään ja syihin, miksi minulla ei ole suomenhevosta: minulla on kaksi puoliveristä, enkä tiedä mihin ne laittaisin. Kuka nyt perheenjäsenen myisi? Tarpeeksi tiukkaa tekee sekin, että Pullukka lähti nyt Itä-Suomeen perheleirille. Siellä hän saa kasvattaa masuaan ja synnyttää, ja joskus, miljoonan vuoden päästä haen hänet takaisin kotiin. Olisi eilen tullut ihan hirveä itku, ellei a) kuski olisi ollut niin kiva ja rempseä, b) Masa olisi ollut kävelykoneessa odottamassa, että aloitellaan ja c) Pullukka olisi kävellyt koppiin korvat hörössä.

Karmea ikävä jo nyt, ihanaa kesää rakas hevoseni!

(PS. Samaan aikaan laitumella: kun haimme Pullukkaa kopin kanssa, pikkutytöt eli Hilppa & co laukkasivat tukat hulmuten laitsan toiseen päähän, etteivät vaan joudu kotiin :-D)

Rakas pyllykäinen <3

Hilppa & co.