Harrastajat liikenteessä.

Pamela Tola oli hiljattain vieraanani Radio Nostalgian Iltapäivässä. Juteltiin paitsi tulevasta esikoisohjauksestaan Swingers, myös kirjasta, jonka hän kirjoitti joitakin vuosia sitten: Miksi näyttelen. Ymmärtääkseni se oli joku lopputyö Teakiin. En sitten alkanut sen kummemmin tivaamaan, että miksi näyttelet, vaan ennemminkin kaivelin omia mietteitäni. Miksi ratsastan?

Jos lähdetään ihan alusta, on masentavaa, etten muista kun minusta tuli hevoshullu. Muistan, että yhtäkkiä iskä asui talossa, jonka naapuritalossa asui hevosia. Muistan istuneeni koko kesän parin hevosen laitsalla niitä toljottaen, mutta en muista miltä se tuntui. Olisikohan käynyt niin, että vetovoima oli niin ilmeinen, etten edes miettinyt koko asiaa. Laitumelle oli päästävä nuohomaan hevosten sekaan.  Kun siitä kasvoin, hevoset olivat viimeinen asia mielessäni illalla ja ensimmäinen aamulla. Se täytti koko tytön. Voipi olla, että minun tapauksessani ikävä, riitaisa perhetilanne pisti pakenemaan tallille. Hyvä, että oli paikka johon paeta, henkisesti ja fyysisesti.

Mikä siinä sitten oli lapsenakin, että jos oli mahdollisuus istua leveän puunrungon selässä ratsastusta imitoiden, sen tein. Maksimaalisin onni kohtasi, kun pääsi oikean hevosen selkään. Se oli tähtäimeni JOKA PAIKASSA, AINA. Muistan, kun äitini kysyi muuttaisimmeko isäpuolen mukana Saudi-Arabiaan, koska hän työskenteli siellä, kysyin ensimmäisenä saako naiset ratsastaa Saudeissa. Silloin ei kai saanut, joten sanoin ei käy. Niinpä emme muuttaneet ja tuntini Etelä-Vantaan Ratsastuskoulussa saivat jatkua keskeytyksettä.

On ihanaa, kun harrastaa lajia, joka on niin kovin tuttu. Mikään ratsastuksessa ei enää ihmetytä minua. Olen kokenut huippufiiliksiä ja alta nollan -tunnelmia. Hevonen on riistäytynyt vaarallisesti (80-luvulla yhtenään) ja hevosen allekin on jääty pari kertaa. Pystyynkuolleita on kohdattu niin ikään liian monta. Yksikään ratsastuskerta ei ole ollut turha. Pikkutyttönä nousin minkä tahansa hevosen selkään, koska se oli HEVONEN. Nykyään olen ronkelimpi.

Jostain syystä mieleeni muistuu aika Ylästössä 80-luvulla. Olin talliporukan ulkopuolinen, sillä olin tullut viimeksi. En kuulunut joukkoon. Minusta etsittiin yhtenään viittä virhettä. Opettajamme Zive kuitenkin uskoi minuun. Yhdellä tunnilla ratsastin hoitoponillani Bobilla ja joku tyttö ei saanut laiskaa poniaan liikkeelle. Zive käski meidän vaihtaa poneja. Se ei varmaankaan johtunut siitä, että olisin erityisen etevä, mutta siltä se tuntui. Hyppäsin vätys-ponin selkään ja pistin sen liikkeelle ihan pelkästää siksi, että minun uskottiin niin tekevän. Se oli uskomattoman hieno fiilis! Molemmat ratsastajat, minä ja se toinen, olimme iloisia ja jatkoimme tuntia. Erityisyyden tunne jäi. Se loi uskoa pitkäksi aikaa. Uskomattoman pienestä se on toisinaan kiinni!

Miksi ratsastan?

Se on minun fantasiamaailmani. Olen tallilla Ratsastaja. Toteutan syvintä itseäni etsimällä yhteyttä ison luonnonvoiman kanssa. Saavutan täydellisen onnen vain saavutettuani hyvän yhteyden hevosen kanssa. Siitä riittää onnea jaettavaksi muuallekin elämään.

Miksi sinä ratsastat?