Tämän kanssa meni monta kertaa kivasti.

No niin, nyt ollaan mukana menossa. Kenenkään ei tarvitse tulla erikseen kertomaan, jos sattuu näkemään videon. En myöskään tunne ihan hirveän montaa amatööriä, joka olisi kategorisesti niin hyvä, etten joskus ihmettelisi. Pääosin tunnen ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa, ja onnistuvat välillä pirun hyvin ja välillä ihan tosi huonosti. Itsekin kuulun samaan joukkoon.

Muistan joskus miettineeni, että minkä helvetin takia harjoitusravia pitää kyntää puoli tuntia, kun hevonen on jäykkä ja ihminen vain paiskautuu pitkin poikin satulassa. Eräs opettaja sanoi minulle, että jos löydät lyhyemmän tien, niin kerro. En tiennyt. Puolen tunnin kontaktivapaan hosumisen jäljiltä olen yleensä itse aivan poikki. Lisäksi olen ihan raivona, koska olen niin huono. Haluaisin niin kovasti olla hyvä! Toisinaan, jos en ole pudonnut selästä ihan vain siksi, että ottaa niin paljon päähän, pomppiminen palkitaan ja hevonen alkaa kulkea kivasti ja joustavasti. Tulkitsen tuolloin, että pomppimiseni hieroi hevosen selkää kivasti. Miten se muuten herran tähden olisi ollut mahdolllista, pehmeneminen?

Ratsastaminen näyttää monesti ihan hirveältä, jopa korkealla tasolla. En yhtään tiedä miten siihen voisi puuttua, koska me olemme kaikki syyllisiä. Meillä on kaikilla pyrkimys parempaan. Nykyään melko harva enää yrittää voimalla alistaa hevosen tahtoonsa, se on onneksi jäänyt jonnekin 80-luvulle. Mitä tietysti voi tehdä, on palata alkuun, ihan käyntiin asti. Se on hirmu vaikeaa ja rasittavaa.

Kerronpa tarinan, jonka olen kai joskus jo kertonutkin.

Edesmennyt kopukkani Jaska koki jännevamman. Tarkemmin sanottuna koimme sen yhdessä, koska minähän sitä kävelyttelin pitkin  puolisen vuotta. Selkään noustessani hevonen oli hirveä ratsastaa. En saanut ratsuun mitään kontaktia. Koin palanneeni Jatko I:lle, josta ei olisi koskaan nousua Jatko II:lle – siis eternal flame. Tiedätte mitä tarkoitan. Yritin ja yritin, mutta pöh, ei mitään järkeä. Kutsuin ammattilaisen hätiin. Hän palautti meidät käyntiin ja pysähdyksiin. Pelkkiä siirtymisiä koko tunti, ja johan löytyi ratsu. Se on mullistavaa. Kun hevosen herkkyys kaivautuu esiin ja se kuuntelee taas minua, on MAAILMAN HELPOINTA ratsastaa kaikki osaamamme kiekurat kauniissa, ryhdikkäässä ja tahdikkaassa muodossa. Jos olisin aloittanut touhun jyskyttämällä harjoitusravia, olisin siellä kai vieläkin.

Ihan varmasti jollain hevosella olisin mennyt kivasti heti. Olisin antanut ulospäin kuvan, että olen ihan noheva. Tällä kertaa tyydyin alleviivaamaan kykyjeni äärirajoja. Eikö olekin merkillistä, että tätä samaa ihmistä (minua) on voitu haukkua sekä maailman huonoimmaksi ratsastajaksi, että todella taitavaksi? Vaan eikös se ole juurikin tämän lajin juttu?

Nyt täytyy enää muistaa, miksi toisten kykyjen arvosteleminen olikaan kiinnostavaa.

Ai että! Näitä on ilo muistella!