Herran tähden, miten puuduttavaa läppää, Katja!

Taas sain uutta puhtia toimintaani käydessäni Unkarissa länkkähommissa. Vaikka avut ja kuviot on vähän erit, hevoset on kuitenkin hevosia. Logiikka on sama. Jotenkin silti se matkan päällä kuultu oppi menee paremmin kaaliin. Olenko kenties vieraskorea, ehkä. Nyt mietin yhtä tilannetta, jossa ohjaaja Gabor piti hevosen ohjista kiinni ja istui hiljaa selässä. Hän ei liikuttanut käsiään lainkaan ja ohjat olivat löysällä, brittiläisittäin katsottuna vapain ohjin, länkkäkulmasta katsottuna kevyt tuntuma. Sitten hevonen alkoi venkoilla ja veteli ohjia mihin lie. Mies sanoi ”pidän näitä ohjia ihan samassa paikassa, en vedä yhtään. Kyllä se kohta tajuaa mitä haen.” Niinhän se sitten teki, ja sai suulleen rauhan. Kukaan ei vetänyt, ei lopulta edes hevonen. Tässä kohtaa alkoi mietityttää muuan seikka. Puritaanisimmat keveyden edustajat kauhistelevat tämän tästä kuinka hevoset juoksevat suu auki, ikään kuin kipuaan ilmehtien. Jaa. Todellako jokainen suutaan aukova hevonen on ihmisen kiduttama? Katsotaanpa varsoja. Eihän niillä edes ole kukaan ohjan päässä ja silti ne venkoilevat suullaan. TOISET HEVOSET TYKKÄÄVÄT AUKOA SUUTAAN JA TOISET EIVÄT. Joillain ihmisillä on tekniikka suun aukomiseen: laita turparemmi tiukemmalle. Sitä en kannata, mutta siinäkin kohdassa voidaan miettiä mikä on pienempi paha. (Kaikkein pienin paha on tietysti se, että annetaan hevosen kulkea mihin se haluaa ja milloin haluaa, eikä pidetä kuolaimia ollenkaan. Ainakaan suussa. Mutta siitä ei tässä keskustelussa ole kyse.)

Miten sitten hevosesta tulee suunaukoja? Ei hajuakaan. Jos katsellaan vaikkapa World Cup -tason esteratsastusta, voidaan olla yhdessä varmoja, ettei amatööreistä ole kyse. Silti jokunen heppa aukoo aina suutaan ja toisinaan viskoo hullusti päätäänkin. Tai pyllyä. Voiko olla, että hevonen on sellainen?

Miten jostain tulee pukittaja, entä jostain kiihdyttäjä? Onhan noita, kaikenlaisia. Pullukka kuuluu juuri niihin, joita voi kauhistella kentän laidalla, että kamala kun se aukoo suutaan. Se on semmoinen tyttö. Jos se saa itse ratkaista mihin se suunsa ja päänsä laittaa, ne seilaavat pitkin maita ja kaikki on vaikeaa. Jos sen naama parkkeerataan tiettyyn ”laatikkoon” (ilmaisu on Kyra-laina), se on tyytyväinen ja korvat hörössä ja suu supussa. Joillekin on ehdotettava oikeaa mallia, toiset menevät sinne luonnostaan. Meidän Hilppa ei ole koskaan antanut viitteitä siitä, että se naamailisi pitkin, kaula vinkuralla. Sillä on pää ja suu jo lähtöjään asiallisesti kropan jatkeena, ilman erityisiä venkoiluja. Hilpalla on hyvä työmoraali. Tunnen muitakin hevosia, jotka osaavat ottaa asialliset hommat asiallisina – working mode astuu voimaan heti kun henkilö on selässä. Toisilla taas on omia ideoita niin paljon, ettei ehdi olla sivistynyt. Onhan ihmisissäkin ADHD-mallia. Mikä uutinen se nyt on?

Esim. tänään Pullukka hassutteli lapsen kanssa. Se oli näkevinään asioita ja ei malttanut keskittyä. Lapsen oli oltava hetken ihan napakkana, jotta hevo ottaa asian vakavasti. Sen jälkeen Pullukka yhtäkkiä muistikin, että aijoo, kun ihminen on selässä, ei sovi hassutella. Sen jälkeen rouva painoi menemään kuin mikäkin Pyhä Yrjö -ratsu. Olisi vielä jatkanutkin kun me jo alettiin mennä kotiin. Erikoisporukkaa, nuo hevoset. Yhtenä päivänä ymmärrän, toisena en kyllä yhtään.

Mutta silti <3.

Venkula-Kylä-Liuhala.