Äiti pliiiiiiiiis!

*) poniäiti= itsekin nuorena ratsastanut, intohimoisesti lapsensa harrastukseen suhtautuva äiti/isä

Ostaisinko lapselleni ponin? Ihan vaan kun en itse saanut lapsena ponia, vaikka halusin.

Pohditaanpa mistä kaikki kumpuaa. Olit pikkutyttönä parantumaton ”heppahöperö”, niin kuin silloin oli tapana asia ilmaista. Jankkasit pitkään saadaksesi Hevoshullun kuukausittain kotiin, sitten luit sen kannesta kanteen kahdeksan kertaa ja alleviivasit pääkohdat. Säästit jokaisen numeron, sillä parhaisiin paloihin oli kiva palata aina uudestaan. Leikkasit lehdistä jokaisen hevosenkuvan jonka löysit. Leikit, että pyöräsi oli hevonen. Veit sille heinää taloyhtiönne pyöräkellariin. Talkkarin mielestä polkupyörät eivät tarvitse heinää.

Tulevaisuuden olympiatoivo.

Järkyttävän jankkausrupeaman päätteeksi sait vihdoin luvan mennä alkeiskurssille. Suhtauduit kurssiin asianmukaisella vakavuudella. Et nukkunut tuntia edeltävinä öinä lainkaan. Kirjoitit päiväkirjaa ajasta ja teit pitkän kantaman suunnitelmia. Aloitit säästämisen omaa hevosta varten. Aloit hengaamaan tallilla enemmän kuin moni toivoi. Vuosien norkoilun päätteeksi sait hoitohevosen. Hoitopäiväsi olivat tiistai ja torstai. Aloit valehdella vanhemmillesi missä olet. Menit tallille vaikka piti lukea kokeisiin. Sait joulupukilta kumiset ratsastussaappaat. Koit ensimmäiset seurakilpailut, jossa sijoituit 17. Haistoit jo tulevaisuuden suuret areenat.

13-vuotiaana olit täysin valmis ammattilainen ja aloit hoitaa ravuria, jolla oli jännevamma. Toivot, että saisit ostaa sen pilkkahinnalla, koska se ei sopinut enää ravurikäyttöön. Omistaja olisikin tehnyt kaupat, mutta äiti pisti hanttiin. Vihasit äitiä viikkoja. Äitisi torppasi unelmasi. That selfish bitch!

Nyt pikku Pia-Tarjalla on poni!

Pääsit hoitamaan kilpahevosia, tai ainakin hevosia, jotka asuivat samassa tallissa kuin kilpahevoset. Ihailit isoja tyttöjä ja aloit heidän mallinsa mukaisesti ratsastaa ilman kypärää. Tilasit ensimmäiset kokopaikkaiset Ma-Nut. Olit käytännöllisesti katsoen ammattilainen, jos sinulta kysyttiin.

Sitten täytit 18 ja ”elämä” vei tallilta pois.

Kymmenen vuoden kuluttua palasit takaisin hevosten pariin. Yllätyit, kun et ollutkaan niin näppärä kuin muistit. Aloitit harrastamisen ratsastuskoululla, mutta pian ajauduit ensin ylläpitoon ja sitten omaan hevoseen. Ensin satanen kuussa tuntui isolta rahalta, sitten se oli kaksi sataa, neljä, kuusi…kunnes tonni kuussa oli ihan ok summa laittaa hevosiin. Tässä vaiheessa olit jo kasvattanut uutta polvea. Lpasi oli, kappas vaan, ratsastuskoulussa. Seurasit lapsen tunteja kentän laidalla. Aina lapsen tullessa kohdalle korjasit hänen ryhtiään, käsien asentoa, kantapäitä, tuntumaa, you name it. Tajusit, että olet lätkämutsi ja lakkasit notkumasta kentän laidalla ja menit metsään koiran kanssa.

Tajusit, että lapsen on saatava oma poni, tai muuten hän ei pääse toteuttamaan itseään niin kuin sinä olisit aina halunnut. Siispä lapselle poni. Jotta lasta ei kiusattaisi kisapaikoilla, oli ponilla oltava hyvät varusteet. Lapset osaavat olla niin karkeita toisilleen. Poni ei ollut kovin kallis, mutta varusteisiin sait menemään useita tonneja. Lasten kisatakit ovat ihan yhtä kalliita kuin aikuisten! Nahkasaappaisiin sait myös menemään pitkän pennin, kun joka vuosi sai ostaa uudet. Mutta onpahan ratsukko tyylikäs ja äiti saa olla ylpeä!

Sirpatuulikin hevosvaihe.

Melko vähän jäi rahaa kun kaikki meni tyttären harrastukseen. Myöskään muita OMIA lapsia et juuri nähnyt, kun illat menivät valmennuksissa ja viikonloput kisoissa. Se veti pikkuisen kireäksi, mutta uskoit, että palkinto eli olympialaiset todistaisivat kaiken viitseliäisyyden kannattavaksi. Oma lapsesi olympialaisissa! Jos ponikausi menisi putkeen ja päästäisiin maajoukkuesseen, niin sen jälkeen tie olisi auki.  Tässä välissä myytiin kesämökki, koska kisoja oli helpompi kiertää hevosauton kanssa, koska siinä oli livinki.

Ponikauden jälkeen haettiin lapselle Keski-Euroopasta hieno hevonen sopuhinnalla. Samalla saatiin sovittua, että lapsi pääsee ammattitalliin kesätöihin. Tulevaisuus näytti valoisalta. Itse en ollut nähnyt ystäviäni vuosiin. Jaa, mutta olihan minulla muut poniäidit ystävinä. He näkivät paljon kateutta ympäristössä ja olivat ärtyisiä siitä. Toden totta, sitä kyllä riitti, kun vaan tajusi kiinnittää siihen huomiota!

Samaan aikaan tyttäreni oli vaivihkaa hakenut yliopistoon (se on niin näppärä, missähän välissä se luki?) ja tavannut preppauskurssilla jonkun ihanan Johnin. John on itse asiassa heavy-yhtye Black Buttocksin basisti ja bändi oli juuri lähdössä kiertämään Englantia. Tyttäreni halusi lopettaa ratsastamisen ja lähetä bändin mukaan, koska John tuntui oikealta ja rakasti tytärtäsi ihan kauheasti. Ja tyttäresi oli jo 18, joten…se oli sitten siinä.

Hups.

Nooo, eeehkä paikoin vähän väritin keskimääräistä urakulkua, mutta on siellä varmaan totuuden hippujakin. Toivottavasti tajuan itse, että jos lapsi jotain haluaa, sen pitää haluta sitä niin, että naama repeää. Muuten ei kannata lähteä yhtään mihinkään. Lapsen mieli on niin ailahteleva, että siihen on turha nojata perustuen omaan intohimoon. Olkaamme siis pitkämielisiä ja maltillisia! Ipanoistamme tulee juuri sellaisia kuin niistä pitääkin tulla. Omalla ponilla tai ilman. Tähän sopii suosikkisanontani: Jos haluat kuulla jumalan nauravan, kerro hänelle suunnitelmasi.