Hevoshulluuteni alku.

Kävin kylässä maankuululla blogaajalla Natalia Tolmatsovalla (WTD). Uskon, että hän raportoi älyllisestä kohtaamisestamme piakkoin (kunhan toipuu). Nataliahan on vasta varsa, eli alle 30, eikä yhtään hevsohullu ja ehkä juuri siksi hän oli kiinnostunut kuulemaan mistä hevoshulluus syntyy. Olenko ollut aina yhtä hullu? Vai nytkö vasta? Hän itse tekee vain töitä ja treenaa ja ostelee itselleen vaatteita. Mitä ihmettä, tuumasin minä, minä en osta itselleni mitään. Ostan hevosille.

Näin se meni minun kohdallani:

Isäni muutti Hämeenlinnaan Aulangon tallin naapuriin 70-luvun puolen välin nurkilla. Olin silloin niukin naukin kouluikäinen. Naapurissa oli tallillinen hevosia, mutta kaikki liian isoja, joten en saanut ratsastaa. Niinpä keskityin haaveilemaan ratsastamisesta ja aikani kuluksi kykin yhden ponin ja yhden hevosen laitumella repimässä niille heinää maasta.

Täytettyäni 9 sain aloittaa alkeiskurssin Hakunilan Poni-Haassa. Siellä ramppasin alkeiskurssin ja jatkokurssin verran, kunnes siirryin lähempaan talliin Ylästöön. Poni-Haan ponit olivatkin vekkuleita kavereita 70-luvun lopulla. Ne ryhmittyivät kentän keskelle niin, että kyljet olivat kiinni toisissaan. Sitten me tytöt yritettiin nykiä ja viuhtoa poneja liikkeelle. Ei onnistuttu. ”Tää ei mee” oli melko taajaan kuultu, lohduton pikkutytön huuto. Ponit ottivat torkkuja ja varmaan kuolivat iltasella nauruun.

Pihalla juoksi vapaana muistaakseni Bingo-niminen shettis, joka oli ihan asiallinen niin kauan kuin kukaan ja mikään ei häirinnyt hänen rauhaansa, mutta kipitti hampaat irvessä perään, jos sitä kiusi.

Ensimmäinen hoitoponini. Vieläkö sellaisia on? Hoitoponeja?

Ylästöön mennessäni olin käynyt jo pari leiriä Raken tallilla ja olin siis melkein ammattilainen. Ylästössä sain ensimmäisen hoitoponin, Bobin. Se oli ihana, mutta isot tytöt tallilla olivat niin karmeita, että pakenin piakkoin Etelä-Vantaan Ratsastuskouluun, jossa vietin mitä riemukkaimmat vuodet Pan-hevoa hoitaen. Samaan aikaan kävimme yhden kaverin kanssa silloin tällöin Vepsäläisen kalustekartanon vieressä olevalla pikkutallilla, jossa poneilla ei ollut satuloita ja niillä sai mennä ilman opetusta, koska opetusta ei ollut. Mieleeni on painunut myös sellainen yksityiskohta, että hevoset saivat ruuakseen vanhoja pullia ja viinereitä. Noin niinkun kauran sijaan. Oli siellä moni muukin asia hiukka vinksallaan, mutta ei siitä sen enempää. Sitten tapahtui hevosrakkauden kannalta karmeita: muutimme Tuusulaan.

Otos Vepsäläisen tallilta, miksi ihmeessä kuvaan änkesi myös äitini? Pyydän kiinnittämään huomion turvakypärään.

Tuusulassa ramppasin Tuusulan ratsastuskoulun, Nurmijärven ratsastuskoulun ja Järvenpään tallin väliä. Sen lisäksi hoidin naapurin ravuria nimeltä VG Lonely. Se oli ravurina aivan morjens, ja yritti purra hoitaessa, mutta rakastin sitä ihan aidosti. Varsankin se työnsi maailmaan, eikä päästänyt mua lähellekään ainakaan kuukauteen. Varsasta tuli Lily Flower.

Ravuriparka ei tiennyt, että joutuu kanniskelemaan porukkaa myös selässään.

Sitten rukouksiini vastattiin: sain ponin vuokralle kahdeksi kuukaudeksi OMAAN KOTIIN. Kokemus oli uskomaton, ei vähiten siksi, että ne kaksi kuukautta pakkanen ei tainnut nousta kertaakaan yli 20 asteen. Siinä koeteltiin hevosplikkaa. Omastahan sitä haaveili aamusta iltaan, ja voi hyvä ihme miten nero sitä olikin omasta mielestään! Tiesin IHAN KAIKEN.

Serkkuni, 2-lapsen isä, villissä nuoruudessaan vuokraponini seljässä.

Ja jos tiesin kaiken vuonna -83, kun olin saanut ponin omaan pihaan, voitte kuvitella miten kaiken tiesin kun aloin käydä Juhani Ehon tallilla. En missään nimessä päässyt lähellekään Oikeita Kilpahevosia, mutta Tanskasta tuotuja myyntikopukoita pääsin kyllä liikuttelemaan. Hirveän moni ei sanoisi sitä ratsastukseksi. Noihin aikoihin merkille pantavaa oli myös se, että ratsastimme tie smissä varusteissa. Oli huopatossua, moonbootsia, lenkkaria, farkkua, verkkaria – you name it. Oltiin niin kovia. Ja yksi, johon EI pukeuduttu IKINÄ,  oli kypärä. Miten viisasta! Niin on 16-vuotias älyä täynnä. Ja taitoa. No intoa oli ainakin ja tuuria.

Jos ei muuten, niin istunta ainakin on toimiva. Hevonen oli muistaakseni Siegfrid.

Ehon tallin jälkeen täytin 18. Siitä lähti melkoinen meininki ihan muissa harrastuksissa. Palasin asian ääreen 25-vuotiaana. Siihen aikakauteen tutustumme seuraavassa jaksossa! Malttia!

Seuraavassa jaksossa mm. saan elämäni ensimmäiset nahkasaappaat syntymäpäivälahjaksi, hankin vuokrakopukan, ostan ensimmäisen oman hevoisen ja homma lähtee mitä voimakkaimmin käsistä.