Äiti ei tykkää ku oon kakas.
Toverini Olga Temonen postasi Facebookissa kivasti: ”Sitä mietin, että me hevosihmiset olemme kyllä outoja. Olen ollut koko päivän todella iloinen vain siksi, että (tää kuvan) hevonen oli tosi suora ja muutenkin hyvä ratsastaa tänään.” Ymmärsin heti. Ei me hevosihmiset ihmeitä kaivata. Kommentoin oheiseen postaukseen, että itse olen kiitollinen (ihan oikeasti kiitollinen, eikä sillä lailla ”OLEN KIITOLLINEN”), koska tarhoista oli niin helppo siivota tänään kakkoja, koska lumen päältä ne sai näppärästi, eivätkä ne olleet jäätyneet maahan kiinni. Kaveri iloitsi tänään siitä, kun sai hevosensa palautettua muiden hevosten sekaan tarhaan. Oli viettänyt saikkutarhassa jokusen viikon.
Rohkenen väittää, että meillä hevosihmisillä on keskivertoa useammin arvot kunnossa. Osataan iloita pienistä.
Joskus ilahdun ihan vain siitä, että hevonen ei ole kauttaaltaan syvässä paskassa. Tai sitten siitä, että kengittäjä kävi ja laittoi hokit. Hyvinkin usein olen ratketa onnesta, kun pääsen hevoseni ja koirani kanssa maastoon. Ei siellä mitään tapahdu, me vaan tepsutellaan mättäillä. Se on parasta mitä voi olla.
Toisinaan suurimman ilon aiheuttaa ratsastaminen. Korostan sanaa TOISINAAN. Se voi myös viedä tunnelman, täysin. Olen suunnitellut kallioleikkaukseen ajamista aika monta kertaa tunnin jälkeen. Teininä saatoin tunnilta kotiin polkiessa (11 km) itkeä koko matkan. Mutta sitten kun ONNISTUU, taivas aukeaa. Viime perjantaina menin aivan itsellenikin yllättäen Pullukalla estetunnille. Ja herran tähden, miten hauskaa oli! Oma motoriikka oli vähän hakusessa, mutta hevosen ei. Pullukka oli liekeissä! Ja miten onnellinen olikaan ihminen selässään. Opettaja kommentoi näin: ”Hyvin vedit, Katja! Ja olit selvästi onnellinen!” Melko kiva kommentti. Opettaja jatkoi, että on ikävä katsoa ihmisiä, jotka ratsastavat naama mutrussa. Tämän pitäisi olla hauskaa! Se on muuten totta.
Käsi ylös, kuka on suorittanut täydellisesti onnistuneen laukkavoltin, ja elänyt sillä seuraavan viikon? Onneksi olkoon, suhtautumisesi on oikea! Kyrahan korostaa aina, että hyvä ratsastaja näkee hyvät hetket, huono jää huonoihin makaamaan.
Muistan vieläkin yhden tunnin Järvenpään ratsastuskoulussa, vuosi oli jotain 1983. Ratsasti Hannes-nimisellä suokilla, ja se oli toisinaan vähän vahva. Yhtenä iltana tunnilla se sitten vaan nousi, ja lepäsi kädelläni, tanssi allani. Herra isä mikä fiilis! Arvatenkin sen tunnin perusteella minut värvättiin mukaan valmennusrinkiin. Arvatkaa tapahtuiko sitä nousua enää koskaan. Mutta well, parempi yksi kerta, kuin nolla!
Pullukalla olen jokusen kerran hypännyt niin, että oltiin kasvettu yhteen. Parhaat muistot ovat silti niistä kerroista, kun olen mennyt ilman satulaa, ja hevonen on ollut kevyt kuin kevättuulen henkäys, ja olen tuntenut selkälihasten liikkeet pyllykässäni. Ah ja voi! Kunpa vielä joskus! (Vaatii toki sen, että menen joku ilta maneesissa ilman satulaa, mitä en ole muutamaan kuukauteen tehnyt.) Laitan heti to do -listalle.
Joko olet muuten ilmoittautunut Kavioliitto-leirille? Huhujen mukaan toisella leirillä on vielä pari paikkaa vapaana täällä. Huomhuom! Mainoksessa lukee erheellisesti Mini-Kavioliittoleiri, mikä se ei siis ole, vaan on oikeasti 16.-20.7.
Parhaat tunnit on yleensä niitä, kun ei odota mitään vaan menee vain ja ratsastaa. Sit kaikki menee putkeen ja pari päivää leijuu puolen metrin korkeudessa siitä onnesta. Seuraavan kerran yrittää väkisin saada sen saman onnistumisen ja sit ratsastaa liikaa. Siis ei anna hevosen tehdä työtä vaan yrittää tehdä työn hevosen puolesta ja kaikki meneen ihan penkin alle. 🙂
tunnistan tilanteen 😀
Siis niin samat ajatukset kuin Minnalla! Menin tistaina tunnilla ensimmäisen kerran tammalla, joka on jakanut hieman mielipiteitä (kuten moni hevonen – hyvä että on monenlaisia rasastajia ja hevosia).
Alkuravissa mietin että jaksankohan koko tunnin kun tuntui hieman hitaalta välillä. Mutta en tiedä mitä tapahtui, yllätyin niin positiivisesti että vieläkin hymyilyttää.
Ehkä se salaisuus on siinä, että ei ollut ennakko-odotuksia (kummallakaan): katsottiin vaan rauhassa, että mitä tästä tänään tulee. Kunpa se muistaisi joka kerta satulaan kiivetessään! Enkä tarkoita sitä etteikö pitäisi yrittää parastaan – mutta rennosti, pingottamatta. Voi olla molemmilla kivaa! Sitä paitsi, jos ratsastaja hymyilee satulassa, on varmaan aika rento mikä heijastuu hevoseenkin.
Rentoja ratsastuksia!
Kiitos, Maarit L, ajatuksesta ”hymy satulassa”! Yritän muistaa ensi kerralla kun ei oikein mene suunnitelmien mukaan…!
Ja Katjalle kiitos hyvästä jutusta, taas! Monta kertaa työssä olen muistanut viime ratsukerran/heppakontaktin ja taas tietokoneeni ruutu on saanut nähdä ”tyhmästi” hymyilevää naamaani… Ja työkaverit ehkä miettii, mitä kirjanpito-ohjelmassa niin kivaa on… :).
aah, juur näin!
Hannes (*sydän*). Pari koulutuntia menin sillä niin että heppa oli iihana ja kevyt. Eikun hopeakannus-luokkaan (tms.) ilmoittautumaan Stollen kannustuksesta. Kisassa hevo ei suostunut menemään tuomaripäätyyn ollenkaan (koska autot). Yhteinen taipaleemme oli siis lyhyt mutta antoisa.
vähän sama laulu mulla, jopa samat kisat ja sama ope 😀
Ope sanoi että toihan alkaa jo näyttää kouluratsastukselta. (Noh seuraava kerta ei sit taatusti näyttänyt).
sehän kuulostaa hyvältä! paitsi jos hyppäsitte 😀
Mieheni sanoo usein olevani kuin eri ihminen ratsastustunnin jälkeen. Pelkkää hymyä ja päivänpaistetta. ”Saisit ratsastaa joka päivä kun noin olet iloinen” -tätä lausetta hän saattaa vielä katua…?