En ole poni.

Vein työpaikanni (Radio Nostalgia) porukkaa ratsastamaan. Yksi joukosta oli ratsastellut nuorena, muut olivat nähneet hevosen joskus. Yksi oli pakotettu joskus hevosen selkään ja se oli niin hirveä kokemus, että ei koskaan enää. Nuori työharjoittelijamies oli kaikkein riehaantunein asiasta. ”Saanhan sitten laukata?” Tottakai saat, ajattelin ja nielin huutonaurun.

Hevoselle päivä oli hieno, sillä lähes jokainen yritti osu porkkanalla hevosen suuhun. Joku jopa osuikin. Kovasti siinä peljättiin, että hevonen puree. Näytin porukalle missä hepan hampaat sijaitsevat ja kuinka hampaiden välissä on kolo, jossa kuolain lepää. ”Yök”, sanoi yksi. Eräs tiesi kertoa, että kun hevosen korvat menevät taakse, se valmistautuu puremaan. Sitten alkoi ankara korvien tarkkailu. Pullukan kohdalla saakin olla valppaana, sillä sen korvat heiluvat koko ajan ees taas. Korjasin, että kyllä ne korvat menevät ihan linttaan taakse jos sitä ottaa päähän. Eikä sitä kyllä varmasti ota päähän, jos on porkkanaa tarjolla.

Selkään noustessa kyseltiin kovasti kumpi jalka laitetaan jalustimeen. Mietin, että kai sen toisenkin voi laittaa, mutta helpommin pääsee selkään, jos laittaa vasemman. Eikö se olekaan loogista? Yleisesti pelättiin, että jos hevonen lähtee yks kaks laukkaan. Selitin, että semmoisen kaverin selkään ei voi aloittelijaa laittaa. Aloittelija kuviteltiin yleisesti ihmiseksi, joka ei ole koskaan ollut hevosen selässä. Toista kertaa ratsastava ei ollut enää aloittelija.

Ohjista vetäminen tuntui olevan kivaa. Laajalti luultiin, että ohjista pidetään kiinni, jotta pysytään selässä. Kun komensin jättämään ohjat rauhaan, oltiin ihan tuuliajolla. Kun vielä komensin päästämään kädet irti, oltiin jo ihan taivaassa: ”Mä osaan!” Joku kysyi kannattaako koko jalalla puristaa kylkeä vai vain polvella. Ihmetys oli suuri, kun sanoin, että pelkillä vatsalihaksilla. Jösses! Etteikö millään!

Ehdotin sitten ravaamista, erityisesti työharjoittelijalle, joka oli halunnut laukata. Ei kuulemma sittenkään. On niin rajua tämä käyntikin. Yksi ravasi, tapaili jopa kevyttä ravia, omasikin muinaisen ratsastustaustan. Kaiken kaikkiaan taas Pullukka onnistui saamaan ihmiset aivan ilmiliekkeihin! Seuraavana päivänä töissä ei puhuttu mistään muusta kuin PULLUKASTA.

Tangokuningatar, Pullukka, äite ja Markus.

Muitakin hauskoja juttuja tuli mieleen näistä luuloista:

Yhtenä päivänä kahvilassa tuttu mies selasi lehteä, jossa oli Outi Mäenpää issikoineen. ”Mitä nuo on, kun niillä on tuommoinen turkki? Vai onko hevosella turkki? Onko noi niitä shetlanninponeja? Voiko niillä ratsastaa?” Outin puolesta en tietenkään voinut vastata voiko niillä ratsastaa, KUN NIILLÄ ON TUOMMOINEN TURKKI.

Senhän olenkin jo aikaisemmin kertonut, kun ravintolapöydässä eräs nainen kertoi myös ratsastaneensa Mallorcalla, mutta ei muistanut oliko hevonen tamma vai ravuri. Se on ehkä suosikkimääritelmäni.

Hyvin usein kuulee aikuisten selittävän lapsille, että ”katsos Pulla-Irmeli, tuolla on varsoja!” kun laitumella on poneja. Korjatessani minulta on monesti kysytty, että mitä eroa on varsalla ja ponilla.

Ollaan me aika extreme-porukkaa.