Liiankin usein huomaan hirttäytyneeni ajatukseen MITÄ MUUT AJATTELEE. Olen näkevinäni katseissa arvostelua tai tulkitsen puheissa asenteita. Mikään ei välttämättä ole totta, vaikka omaankin herkät tuntosarvet. Useimmiten kyse on omasta tarpeestani arvostella omia tekemisiäni. Olen itse oman itseni pahin arvostelija. Hevostalli.netissä käytävien keskustelujen johdosta moni kuvittelee, että muut ihmiset ovat paljon parempia ja taitavampia kaikessa, koska NIIN HE KIRJOITTAVAT. Hohhoijaa. Jos sitä palstaa olisi uskominen, tämän maan hevosharrastajista 3/4 olisi puoli- tai kokoammattilaisia, jotka päivätyökseen ratkaisevat ratsastuksen/ruokinnan/kengityksen/jne. ongelmia. Sehän olisi periaatteessa kiva asia. Silloinhan melkein kuka tahansa vastaantuleva harrastaja voisi neuvoa minua ongelmissani. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole. Jostain syystä ihmisillä vain on korostuneen voimakas tarve kertoa olevansa oikeassa, oli asia sitten niin tai näin. Ja korostaakseen omaa erinomaisuuttaan, asia ilmaistaan alentuvasti tai ihan suoraan vittuillen. Mistä tällainen tapa kumpuaa?
Väitän olevani jäljillä. Ennen vanhaan talleilla olivat oikeassa vain ratsastuksenopettajat/valmentajat. Ei ollut mahdollista, että kukaan muu olisi oikeassa. No, ehkä ikääntynyt tallityöntekijä saattoi tietää jotain. Tietoa jaettiin usein huutamalla ja sättimällä, se oli monella tallilla ihan normaalia (TIEDÄN, EI JOKA PAIKASSA). Opittiin tekemällä virheitä, eikä muuten koskaan enää tehty virheitä, koska huuto oli niin kauhea. Jos joskus joutui huudon kohteeksi, oli tavallaan seuraavalla tasolla, ja saattoi onnistua tylyttämään jotain alempaa henkilö vastaavin konstein. Tämä oli muinoin ihan normi. Siitä syntyi ankeahko kierre, jossa muutamille tallilaisille oli suotu TIETOA, ja jos jokuVAIN LUULI tietävänsä jotain, oli automaattisesti nuija, koska tieto oli ERILAISTA, kuin mihin oli totuttu. Arvovalta kärsi keskustelukulttuurista. Niinhän Jepa Idmankin sanoi: ”En halua käydä keskustelua, haluan neuvoa miten tehdään ja sitten tehdään niin.” No discussion. TEE NIIN KUIN MINÄ SANON.
Nykyään on valitettavan normaalia puhua muiden ihmisten ratsastus- tai hevosenhoitotaidoista ilkeämielisesti selän takana. Suoraan päin naamaa käytyä kommunikaatiota käydään harvoin. Hyvänä ratsastajana itseään pitävät hakeutuvat toisten mokomien seuraan syystä, joka on aika hassu: oivallus. Hyvät ratsastajat ovat oivaltaneet jotain, mitä huonot eivät ole. Osasyy on toki myös motoriikka ja kehonhallinta, mutta kaiken ydin on oivallus. Huonompi ratsastaja ei ole oivaltanut jotain, mitä hyvä ratsastaja on. Siksi huonompi poloinen tippuu auttamatta ”vähän tollojen” B-ryhmään. Tästä seuraa helposti huono ratsastuksellinen itsetunto, eikä se varsinaisesti auta. Paremmat ratsastajat puhuvat ”hyvästä ratsastamisesta” ikään kuin huonommat olisivat aivokuolleita. Kyllähän hyvän erottaa, ei se olekaan ongelma. Ongelma on se, että miten oman kropan saisi taipumaan tahtoon.
Summa summarum: kaikki lähtee menemään pieleen heti, kun kuvaan astuu ego. Ei ole oma, eikä kenenkään muunkaan etu, että ratsastaja alkaa pitää itseään parempana kuin muut. Paljon, paaaljon hyödyllisempää on, jos taitava toveri pyrkii auttamaan kavereitaan, jotka eivät ole ihan niin mestareita. Sitä kutsutaan yhteishengeksi.
Viimeisimmät kommentit