Arvatkaa mitä? Kannattaa välillä kantaa kymmenen kilon reppua selässä viikkokaupalla. Miksikö? No sen jälkeen on upea fiilis, kun saa sen pois selästään! Sellainen olo on juuri nyt. Syys- ja lokakuu olivat elämäni kannalta pirullisen kiireisiä ja täynnä muutoksia. Hyvin, hyvin kova meno oli siis. Silloin tallillekin oli matkaa – ei 20 km, niin kuin olen väittänyt – vaan 26km! Ihmekös aikaa menee! Kiivas työputki päättyi samaan aikaan kun heppa muutti lähemmäs (uusimman mittaustuloksen mukaan matkaa uudelle tallille on 7,67 km!!!!). Mitä sitten tapahtui?

Eilen koin uuden elämän KAIKEN HUIPUN. Heräsin aamulla, ja tajusin, että MIHINKÄÄN EI OLE KIIRE. Taidanpa lähteä tallille! Kävin hakemassa hörökorvaisen Pimpernellin tarhasta ja lähdimme yhdessä Virallisen Valvojan ja Hilpan kanssa hieman zoomailemaan lähitienoita. Uuden tallin tontin ympärillä kulkee ihania ratsastuspolkuja, joten niille siis. Aurinko LÄHES paistoi ja oli uskomattoman hienoa. Riideltiin hieman Hilpan kanssa pitääkö banketilta tulla myös alas, vai voiko vain mennä ylös, mutta asia saatiin sovittua. (Hilppa ei jäänyt yöksi banketin päälle.)

Ihanan aamutallin jälkeen menin reippaana ja raikkaana töihin. Töistä tulin kotiin ja mietin: hitto, vanha mikroaaltuuni pitäis viedä Gigantin sorttiin, lähdenpä viemään, kun AIKAA ON. Gigantin luona tuumin, että nythän ollaan aika lähellä tallia, MIKSEN AJAISI SINNE TOISEN KERRAN TÄNÄÄN. Ja niin tein. Ilman mitään syytä! Katsoin kalenterista onko jotain tunteja, on, jaahas, no menen vaikka niitä katsomaan sitten. MITEN VÄHÄN VOI IHMISELLÄ OLLA TEKEMISTÄ?

Kävin myös moikkaamassa Hilppaa, mutta sitä ei kiinnostanut läsnäoloni lainkaan. Poimi heinänjämiä karsinassaan. Onko tämä nyt oikea tulkintani siitä, että se on kotiutunut? Miten kauan pitää odottaa, että joku kohtaus ilmenee? Jotenkin tuntuu, että itselläni on jännempää kuin tuolla kaviokkaalla.

Lauantaina mennään ekan kerran kunnon maastoon. Saadaan opas mukaan. Sunnuntaina Hilppa kokeilee onneaan mahdollisen tarhakaverin kanssa. Saas nähdä!