Jeeeeee!

Koin eilen ikävän yllätyksen. Vanha tuttuni soitti ja kertoi tytöstään (alle 10v), joka on AIVAN TOTAALINEN hevoshullu. Tyttö on käynyt ratsastustunneilla jo jonkin aikaa ja aivan touhuissaan. Jokainen muistaa sen ajan, eikö? Sen, kun ei malttaisi nukkuakaan kun pitää päästä talleille. Tai kuinka lempiväri onkin yhtäkkiä ”ruunikko” tai ”voikko” eikä enää punainen.

Sitten kävi niin, että tallilla alkoi tunnelma kiristyä. Isommat tytöt alkoivat olla niin perseenreikiä kuin ne nyt vain osaavat olla. Samoihin aikoihin tyttö putosi ponin selästä maneesissa sattuneen suuren yhteisvilliintymisen myötä. Jostain syystä opettajalla oli palanut tässä kohtaa päreikkö, eikä hän jaksanut ymmärtää pientä tyttöä, joka putosi selästä. Putoaminen ei suinkaan ollut tytölle ensimmäinen kerta, tai uutta. Tällä kertaa tilanne vaan oli melko raju useamman hevosen yhteisen kreiseilyn takia. Tilanteen rauettua tyttö masentui täysin. Ei halunnut mennä enää tallille ollenkaan. Valtava hevoshullu menetti halunsa lähteä tallille, koska IHMISET siellä olivat niin ilkeitä. Hevosia oli edelleen hirveä ikävä.

Avuton isä kysyi minulta olenko koskaan aikaisemmin kuullut moisesta. Voisinpa vastata, että en ole. Valitettavasti kuitenkin olen. Monilla talleilla on lopetettu hoitajamalli kokonaan, koska hoitajat alkoivat käyttää valtaa siihen malliin, että asiakkaat hupenivat. Muistetaan tässä, että hoitajat ovat lähes poikkeuksetta alle 18-vuotiaita nuoria, joten emotionaalisesti täysin keskeneräisiä ja totaalisen muokattavissa. Jos siinä vaiheessa vielä saa paskuuden harjoittamisen poikki, elämä voi kääntyä ihan mallilleen. Nuoruushan menee tunnetusti hukkaan nuorissa.

Mitä sitten neuvoin? Että äänestäkää jaloillanne. Heti pois sellaiselta tallilta, jossa on paska tunnelma. Tässä maassa on niin monta tallia, että ihan varmasti löytyy sellainen, jossa on kiva porukka. Tärkeää on toki ilmoittaa kyseiselle tallille miksi tämä lysti loppuu tähän paikkaan.

Palasin muistoissani sille tallille, josta sain elämäni ensimmäisen hoitoponin, Bobin. Olin halkeamaisillani onnesta. Raahasin kaikki harjani paikalle ja isäpuoli toi pakettiautolla laatikon, johon kaikki tavarat sai laitettua. Tallilaatikko oli ehkä tärkein asia maailmassa. Innoissani pyöräilin monta kertaa viikossa vajaan 10 kilmoterin matkan. Juhuu, minulla on hoitoponi, elämäni on valmis! Ajan mittaa tajusin, että perkule, minullahan ei ole juurikaan kavereita. Muut hoitajat olivat liittoutuneet yhteen ja syrjivät minua. Bobin YKKÖSHOITAJA oli niin mustasukkainen, että tuskin sain tehdä ponille mitään ilman hänen valvontaansa. Tunnelma alkoi häiritä joap minua. Aloin katsella ympärilleni. Toiselta tallilta aukeni hoitajan paikka. Vaihdoin sinne. Ensimmäiset pari viikkoa ujostelin hieman sivummalla, sen jälkeen kuuluin porukkaan aivan täysillä. Muistelen vieläkin, kuinka hauskaa meillä oli talliporukan kanssa. Perheemme muutti pois kaupungista, mutta läksin silti vanhan talliporukan kanssa leirille. Se aika oli niin hienoa, että vastaavan soisin jokaiselle hevostytölle ja -pojalle. Ja eron hyvän ja huonon tallin välillä kyllä huomaa. Sen takaan.

Mitä opin ekasta tallista? Että sitten kun minusta tulee ISO TYTTÖ, en ikinä, koskaan kiusaa ja hyljeksi pienempiä, vaan autan aina ja kaikkialla. Toivottavasti se on pätenyt.