Kuva: Anna Aalto
Motivaatio. Saanko arvata, että sitä ei tarvitse ratsastukseen etsiä, kun on jo aikuinen ja käy 1-3 kertaa viikossa ratsastamassa? Se on jännä juttu miten motivaatio kulkee aalloissa. Lapsena olisin voinut nukkuakin tallissa. Mikään ei ollut tarpeeksi, eikä liikaa ollut olemassakaaan. Hevosten sekaan oli päästävä. Murrosiän äärellä mukaan astuvat muut vaikuttimet: olenko yhtä hyvä kuin joku henkilö X, onko tässä mitään järkeä kun en etene, en saa omaa hevosta jne. Tuntuu, että KAIKKI MUUT ovat jossain muualla kuin minä, minä olen aina tallilla. Haluan elämän! Se on muualla!
Ja niin unohtuu hevosmaailma. Joillain koko homma loppuu siihen, osa palaa myöhemmin asiaan. Asiaan palaajille käy usein niin, että homma imaiseekin kokonaan mennessään. Ollaan aikuisia, ja aletaan toteuttaa unelmia: perkule, minähän ostan oman hevosen! Oman kanssa sitten ollaan käsi päässä, että onpa tämä mutkikasta, mutta samalla hauskaa. (Ja onneksi en saanut hevosta, kun olin 12. Olisi nimittäin huumori loppunut melko paljon aikaisemmin.)
Juttelin eilen tennistä pelaavan kaverini kanssa. Meillä on paljon yhteistä: emme ymmärrä toistemme lajeista mitään! Mutta tajutaan kannustaa sentään, ja olla innoissamme toistemme puolesta. Kaveri kertoi, että heidän tennisseuransa käy kouluissa kertomassa tenniksestä ja tarjoaa kokeilukertoja. Ihan niin kuin huumekauppiaat! Nerokasta. Miksi ei meillä? Näen niin itseni hengailemassa jonkun aika söpön ponin kanssa alakoulun kulmilla. Saattaisi syntyä seurantaa.
Yhtä mieltä olimme ystäväni kanssa siitä, että kansainväliset menestystarinat saavat kakarat liikkeelle. Jarkko Niemisen menestys sai nappulat innostumaan tenniksestä. Irlantilainen tallinpitäjä Sue Foleykin sanoi, että kun irkku Cian O’Connor voitti olympiakultaa, alkoi ratsastuskoulussa puhelin soida. Ja se soi KOKO AJAN. Samahan meillä tapahtui lajin nimeltä CURLING kohdalla. Eihän koko lajia ollut käytännöllisesti katsoen olemassakaan ennen kuin Markku Uuspaavalniemi kietaisi lajissa olympiahopeaa 2006 Torinossa. Yhtäkkiä kaikkien päiväkotien pihatkin olivat yhtä curling-rataa.
Olen itse juuri noita innostujia. Aina kun olen käynyt katsomassa korkeatasoista esteratsastusta, haluan juosta tallille tekemään samalla tavalla. Erityisesti riehaannun Horse Showsta, niin on ollut aina. Muistan jo ajan, jolloin tapahtuma oli Messuhallissa. Meinasin seota siitä kaikesta taidon määrästä, ja vannoin tulevani joskus yhtä taitavaksi. Matka on vielä kesken.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että aloittavien nassikoiden osuus lajissa on yllättävän pieni. Todelliset idolit loistavat poissaolollaan. Toivokaamme, että Anna-Julia Kontio pyyhkii vanhoilla ketuilla pöytää, kun saapuu Horse Showhun kisaamaan uusilla hevosillaan. Siitä se taas lähtee!
Helsinki Horse Show 17.-21.10.2018 Helsingin jäähalli aka Nordis
Olen miettinyt!
Mahtaako keppari innostus vähentää nuorison talli-innostusta. Voit toteuttaa heppajuttua kotona tai ainakin lähellä (ei vanhempien tallikuskausta), ei maksa paljon, ei putoamisriskiä, ei haise hevoselta, ei vaadi säännöllisyyttä, ei arvaamatonta ja isoa luontokappaletta harrastuskumppanina jne. Kuitenkin on mahdollisuus tehdä heppajuttuja ja luoda heppayhteisöjä. En ole missään tapauksessa keppari juttua vastaan, tulinpa vaan ajatelleeksi.