Maastohommaa!

Maastohommaa!

Oltiin lapsen kanssa pitkällä maastolenkillä. Matkan varrelle mahtui monta tarinaa. Yksi oli se, kun menin kerran ei-kenenkään-maalla rantaan kahlaamaan hevosen kanssa. Naapuritontilta ampaisi äijä juoksujalkaa huutamaan, että vie se hevoses helvettiin siitä paskantamasta. Ei se kyllä paskantanut, mutta tajusin silti, että mies ei vissiinkään halua, että me ollaan siinä rannassa. Olin ottanut selvää, että jos kyseessä ei ole kenenkään ranta eikä myöskään uimaranta, on ihan okei käväistä hepan kanssa siinä huikalla. Tilanne oli kuitenkin se, ettei tehnyt ollenkaan mieli alkaa huutoäänestämään äijän kanssa. Väärässäolija oli tässä tapauksessa niin äksy, ettei kannattanut turhaa alkaa riehuttamaan pulleaa ihmistä. Leikkaisi vielä pumppu kiinni. Muutenkin varmaan ikävä elämä, kun pitää huutaa jollekin tuolla tavalla.

Toinen tarina sijoittuu erään metsäpolun päähän, jossa asuu mies, joka kuulemma kaivaa esiin haulikon, jos pihaan tulee ratsukko. Tästä osasi varottaa miehen naapuri, oikein mukava nainen. En tiedä minkä tyyppinen hevosen ja tiikerin risteytys on joskus tehnyt pahaa miehelle, mutta en kyllä ajatellut mennä kysymäänkään.

Koiria pelkäävät ihmiset vetoavat yleensä siihen, että heitä on purrut koira pienenä. Ok, ymmärrän, vaikka minuakin on koira purrut. Hevonenkin on. Silti tykkään niistä. On minulle ihmismieskin ollut ihan hirveä, mutta tykkään niistä silti. Mikä sitten johtaa hevosvihaan?

Jos juttelet random-miehen kanssa, kuulet todennäköisesti sanat “onhan se aika iso ja pelottava.” Se on arvatenkin vihan lähtökohta. Ei tiedetä hevosesta mitään, kuvitellaan, että ne jahtaavat ihmisiä ja sotkevat kaikki paikat. Siispä avainasemassa ollaankin me hevosihmiset. Maastoillessamme moikkailen kovaan ääneen kaikkia jotka tulevat vastaan. Pihallaan törröttävien ihmisten kanssa aloitan keskustelun – vaikka säästä. Jos pihalla räksyttää koira, huutelen “hyvä, hyvä, oltiin just tulossa varkaisiin, mutta ei nyt tulla kun olet niin tehokas vahti.” Useimmiten ihmisiä naurattaa, jotkut haluavat tulla morjenstamaan läheltäkin. Hevosta on kiva taputella kun se on kiltti. Näin lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla: ihmiset suhtautuvat ratsukoihin myönteisesti ja hevonen suhtautuu tuntemattomaan lähestyjään myönteisesti.

Kiittelen myös autoilijoita aina, jos he menevät ohi alle 80km/h. Sekin on parempi kuin 100km/h. Metsässä vaeltajilta kyselen sienitilannetta ja kenties opastan hyville apajille. Selästä näkee sienet aika hyvin.

Ei voi siis väittää, ettenkö tekisi omaa osuuttani naapurisovun saavuttamiseksi ei-ratsastavien keskuudessa. Lapseni kyselee yhä “kuka toi oli” kun juttelen, mutta kun vastaan tuhannetta kertaa “en tiedä, kunhan juttelin”, uskon, että hänellä välähtää. Toivottavasti. Aloittakaamme naapuruuden uusi aika itsestämme. Tämä on haaste eli zälenz.