Siis miten?

Tähän ongelmaan törmään tämän tästä. Jo kampakeraamisina aikoina 70-luvulla opettaja hermostui minulle kun en tajunnut mitä hän tarkoittaa. Sitten melkein itkin, tai itkinkin, kun en kertakaikkiaan tajunnut, ja syy oli minun, koska olen vaan niin tajuton. Samaan törmäsin tässä valjakkohommassa männä päivänä. Yhtäkkiä olisi pitänyt tietää kaikki valjakkohommasta ja kun en tiennytkään, niin on se nyt kumma kun ei mene kaaliin. En ole kummemmin avannut kyseisille henkilöille ihmisten erilaisuutta, mutta pohdiskelen sitä nyt vaikka täällä.

Esimerkki 1: Aloitin työt televisiossa vuonna 1995. Rempseän toiminnan ihmisenä ensimmäinen ohjelmani oli toki suora lähetys. Kaikki kaverini kyttäsivät ruudun äärellä kakka housussa, jännittivät niin. Minä en tajunnut lainkaan mitä pitää jännittää. Minusta television suora lähetys on maailman helpoin ja normaalein asia. Mitä ihmettä. Sittemmin olen kuullut monelta, että ei se kyllä useimpien mielestä ole. Jaa? No minusta on.

Esimerkki 2: Kirjoitan kolumnin vartissa. Monesti idean keksimiseen menee viikkokin, mutta hädän tullen keksin idean vaikka pyllystä ja kirjoitan sen saman tien. Taso voi vaihdella aika paljonkin, mutta aina se on yhtenäinen stoori ja nopeasti kirjoitettu. Hyvään menee ihan saman verran aikaa kuin huonoon. En osaa tehdä sitä sen kauempaa, minulla katkeaa ajatus. Toisille se on kuulemma hirveän vaikea ja aikaa vievä prosessi. En ymmärrä. Sen kun kirjoitat vaan!

Tätä taustaa vasten ratsastusta opettavat voisivat joskus miettiä, että asioiden latelu niin kuin kirjoissa lukee ei juurikaan auta ratsastuksen oppimisessa. Siihen auttaa monet eri tavat selittää asia niin, että oppilas hoksaa mistä on kyse. On totta, että monilla ei ole sitä puheen lahjaa, jolla selittää. Sittenhän se on vaikeampaa.  Minulta puhuminen sujuu tosi hyvin. Aiheesta kuin aiheesta. Minulle taas se ratsastaminen on toisinaan vaikeaa, kun en ihan tajua mitä ajetaan takaa. Siinä ei kenenkään hermostuminen auta yhtään.

Kerran kysyin yhdeltä opettajalta, että mitä sinä tekisit tässä tilanteessa. Hän vastasi: ”ratsastaisin paremmin.” No sehän auttaa, kiitos! Se auttaa myös, kun kehotetaan rentoutumaan ja ratsastamaan enemmän. Aina tulee priimaa sen jäljiltä. Melko harvoin törmää ihmisiin, jotka tekevät tahallaan väärin hevosen selässä. Kyllä se virhe yleensä kumpuaa motoriikasta. Kun tieto ei vaan ole siirtynyt toimintaan asti. Sori siitä!

Seurasin kerran yhtä tyttöä vuoden tunneilla. Koko vuoden aikana tyttö ei saanut kantapäitä alas, siis OLLENKAAN. Ja sellaisessa asennossa on hyvin vaikea esimerkiksi opetella keventämään. Mutta kun ei mennyt kroppaan asti, niin ei mennyt.

Tyttäreni kuuluu ryhmään ”ai näin vai?” ja oppii kaikki urheilulajit ensimmäisellä kokeilulla. Se on ärsyttävää, koska minä tajuan lajit hyvin melko äkkiä, mutta kroppa tulee noin vuoden perässä. Miten raivostuttavaa. Kroppani ei ole puolellani. Tai sitten se suojelee minua: jos oppisin motorisesti yhtä nopeasti kuin älyllisesti, olisin LIIAN HYVÄ KAIKESSA. Tulkittakoon tilani siis siunaukseksi.

Juu en ole ratsastanut kuukauteen. Huhhuh. Maanantaina aloittelen. Voi teitä, tulette todistamaan kammottavia aikoja. Tai sitten ette!

Näin kuuluu mennä, senkin tollot. Pohkeen ja ohjan välissä.