Murharyhmässä urheillaan, satoi tai paistoi. Kirjoittajalla turkoosit hihat, siinä painetaan burpeeta menemään. Kuva: Tanja

Ihmeellinen juttu. Ainahan sitä on jankattu, että olisi hyvä harjoittaa muutakin liikuntaa kuin ratsastusta, jos siis meinaa osata ratsastaa niin, ettei se liiemmin häiritse hevosta. Nuorena se ei ollut ongelma, kun tallille poljettiin ensin 11km, sitten ratsastettiin, sitten poljettiin takaisin kotiin. Silloinkin mietin kuitenkin, että pitäisi varmaan harrastaa jotain LIIKUNTAA ratsastuksen ohessa. Se, että koulun kuntotestissä sain 100% kaikissa paitsi eteenpäintaivutuksessa, ei merkinnyt minulle mitään. Toki, noihin aikoihin hevosia oli ratsastettu aika tukevasti voimalla. Sitä ei pikkutytössä hirveästi ollut.

No: aloitin tuossa syssyllä Espoon Ulkotreenaajat-ryhmässä. Älkää kysykö mistä sen keksin, se pompsahti Facebookissa eteeni. Päätin mennä kokeilemaan. Ajatus siitä, että liikutaan porukalla ulkona, tuntui kivalta.

Paikka oli Espoon perukoilla, erään pururadan kupeessa. Meitä oli kutakuinkin 15 naista, osalla oli lapsia mukana. Ihan tavallisen näköisiä ihmisiä. Ilahduin. Ehkä tämä on hyvä. En tuntenut ketään, joten en voinut hakea tukea keltään.

Aloitimme. Alkuverkassa mentiin eestaas kyykkykävelyä, karhukävelyä ja askelkyykkyjä. Poltteli jo aika tavalla. Sitten alettiin syväkyykkyjen sarjaa, jonka aikana reidet jo jämähtivät kivasti lukkoon. Sitten vasta aloitettiin varsinainen jumppa. Muistan, että kiersimme pururataa niin, että lyhtypylväiden välinen pätkä juostiin, ja pylväiden kohdalla vedettiin 20 syväkyykkyä. Taisin halvaantua totaalisesti jo kolmannen lyhtypylvään kohdalla (niitä oli ehkä 20). En muista loppua, mutta jotain punnerruksia, syväkyykkyjä ja burpeita siihen varmaan kuului. Muisti meni rasituksesta. Katkokävelin autolle, ja sanoin ohjaajalle, että en voi ehkä tulla enää, koska en pääse koskaan enää liikkumaan. Onneksi minulla on automaattivaihteinen auto, en nimittäin saanut jalkaa nostetuksi polkimelta ilman erillistä apua.

Noin viikon kiipesin portaita erikoisilla tekniikoilla, sillä normaali ei onnistunut. Olin niin hajalla, että olisi melkein naurattanut, jos ei olisi itkettänyt.

Menin SILTI uudestaan, kostoksi! Tällä kertaa uskalsin kuunnella omaa kroppaani, enkä pelkästään ohjaajan ääntä. Jäin eloon. Ja kappas, oloni olikin aika kiva. Kummallista kyllä, en nykyään enää kuole hevosenkaan selässä tunnilla. Olen syyskuusta lähtien käynyt Ulkotreenaajissa 1-2 krt/vkossa, kolme flunssaa pois laskien. Ylikunto siis ei vielä häämötä, mutta väitän, että kyllä se jossain näkyy. Jos ei muussa, niin nälässä, joka on koko ajan, ja ihan hirveä.

Kreiseintä on tämä: olen aina ollut saakelin laiska harrastamaan mitään, mihin ei ole intohimoa. Lenkille on ihan jees lähteä, jos on kaveri mukana. Jos ei, saatan hyvinkin skipata ja vaihtaa Netflixiin tai kirjaan. Salille en saa itseäni edes uhkailemalla. Se on NIIN tylsää, ja lintsaan koko ajan kaikesta. Kipeäksikin tulee, eikä edes hyvä olo. MUTTA TÄMÄ UUSI RYHMÄ ON KIVA! En vieläkään tunne sieltä ketään, mutta yhteinen ponnistus tuntuu silti aina yhteiseltä. Ollaan kaikki koko ajan kuoleman rajamailla, ja se yhdistää oudolla tavalla. Kun ohjaaja-Tanja huutaa: “Kuuskymmentä kyykkyä!” on pakko huutaa “Saako tehdä sata jos haluaa?” vaikka käytännössä ikinä en saa edes sitä kuttakymmentä. Osteopaattini sanoo ryhmää Murharyhmäksi. Se ei ole kaukana totuudesta.

Summa summarum: KOTIASIAT ON KUNNOSSA JA URHEILU TUNTUU KIINNOSTAVAN!

 

PS. Minulla on uusi hevoskaveri, Rosvo! Jätkä asuu eri paikassa kuin Hilppa. Kerron hänestä viikonloppuna! Huomenna Rosvon kanssa käydään metsähiippailulla, sillä hänet on rokotettu tänään.

Rosvon kanssa lähdössä luontoon. Josko ensi kerralla olisi joku, joka ottaisi meistä kuvan!