Minä olen myönteinen urheilijapoika!
Hassua miten aikuisena tulee palanneeksi sen saman lauseen äärelle, minkä kuuli omasta suustaan alkeiskurssilla: ”Opettaja tää ei haluu mennä.” Muistelen lämmöllä niitä aikoja Poni-Haassa, kun sikamaiset seläntakananaureskelija-ponit nöyryyttivät meitä kakaroita aivan olan takaa. Kerääntyivät keskelle kenttää niin, ettei saanut annettua pohkeita. Silloin sitä tulkitsi, että poni ei varmaan halua mennä, kun ei kerran tottele. Ja uskoisin, että näin se myös oli. Onko se sitten viisas poni, joka menee vai viisas poni, joka ei mene, se on eri keskustelu.
Kukkahattutäti oli tuolloin vielä tuntematon käsite. Myöskin ns. yhteistyö hevosen kanssa. Kyllä niitä komennettiin ihan reilusti. Oli tärkeää, että komentoketju oli selvä. Opettajan ääni oli komentoketjun korkein kohta. Kellään ei käynyt mielessäkään, että olisi hyvä, jos hevonen kulkisi pienillä avuilla. Pääasia, että kulki, oli avut mitkä hyvänsä. Mutta missään tapauksessa ei kyseenalaistettu hevosen halukkuutta toimia yhteistyössä. Se joko halusi tai itki ja halusi.
Tänä päivänä kuullaan jo monipolvista trokeeta. On niitä, jotka katsovat suurennuslasilla kouluratsastusta ja arvioivat hevosen eleiden perusteella a) onko hevonen stressaantunut ja b) haluaako se pois. Yritän pysyä puolueettomana kun kysyn: mistä me tiedetään mitä hevonen haluaa? Eikö hevonen halua ensisijaisesti turvallisen ympäristön? Osaako se haluta muutakin? Ruokaa? Onko yksikään hevonen koskaan erikseen halunnut ihmisen menevän sen selkään? Tai laittavan rattaita perään? Mutta jos se ei muusta tiedä, mistä se tietää haluta takaisin luontoon? Vai tietääkö se?
Olen kova tuijottamaan hyviä ratsastajia. Katselen mielelläni kun he ratsastavat ja jos mahdollista, kyselen vielä kaikkea. Se avaa melko hienosti sitä miksi joku on parempi ratsastaja kuin toinen. Hyvällä ratsastajalla on usein jo selkään noustessa aikomus. Hän haluaa saavuttaa hevosen kanssa kevyen yhteispelin. Joskus se onnistuu heti alusta, joskus hevosen kanssa joutuu neuvottelemaan asiasta jos toisestakin. Olen kysellyt näissä neuvotteluvaiheissa, että mitä jos hevonen ei halua. Monikin hyvä ratsastaja on vastannut, että siltä ei nyt kysytä. Sen on siedettävä pientä epämukavuutta päästäkseen parempaan asentoon ja kantaakseen itsensä paremmin. Lihakset kasvavat rasituksen ja jonkin asteisen kivun kautta. Hevosenkin. Lähes poikkeuksetta ”neuvottelupainotteisen” ratsastuksen jäljiltä hevonen näyttää todella tyytyväiseltä. Voiko olla niin, että hevosella vapautuu ihan vastaavaa endorfiinia liikunnasta kuin ihmiselläkin? Vastaavaa ilmettä harvemmin näen hevosella, joka on könynnyt tunnin miten sattuu.
Maailmassa on näin ollen hirveä ristiriita. Hevostahan pitäisi rasittaa oikein kunnolla välillä, mutta moniko sen tekee? Moniko löntystelee vain, koska niin kukaan ei kärsi? Vai onko se edes totta? Onko ratsastajilta oikeus vaatia enemmän, niin, että ratsastustilanteista on oikeasti jotain hyötyä molemmille? Toki maastokävelyillekin on omat hetkensä, sehän on selvä.
Jos mennään vielä vähän pidemmälle, niin osaako hevonen haluta tarhaan tai laumaan jos se ei ole siellä koskaan ollut? Onko mahdollista, että ns. sisähevonen, joka ei koskaan pääse riekkumaan vapaana, on tyytyväinen? Tai voiko se näyttää tyytyväiseltä olematta sitä? Tai mitä jos laumassa oleva hevonen vaikuttaa onnettomalta, voiko se ollla iloisempi yksin?
Sehän jo tiedetään, että esim. Elmo Jankarin Duchess Desiree vihaa oikein kunnolla muita hevosia. Se siitä laumaeläimyydestä. Ja ehtipä se Elmokin taas todeta, että tämä koko hevosala kuolee siihen, kun tädit pitää kopukoita, eikä kukaan enää tähtää korkealle. Hupshöps, Elmo, laitetaan moiset sammakot nuoruuden piikkiin. You ain’t seen nothin’ yet. Ootappa kun saat vähän kilometrejä lisää niin hoksaat, että maailmapa ei olekaan mustavalkoinen.
Olen minäkin myönteinen, jos puhutaan ruuasta.
Viimeisimmät kommentit