Tämä on kivintä.

Tämä on kivintä.

Selailin pikkuisen omia kirjoitelmiani ja petyin hieman. Olen kirjoitellut aika asenteellisesti siitä, kuinka pitää tehdä sitä ja pitää tehdä tätä ja aseta itsellesi tavoite sun muuta roskaa. Luettuani ne tajusin, miten tavattomasti tieto lisää tuskaa. Melko varmasti vammojakin. Mitä enemmän tietää mistä voi kiikastaa, sitä enemmän kiikastaa ja sitä vähemään uskaltaa harrastaa. Suokaa ateeksi, toivottavasti olette säästynet pahemmilta onnettomuuksilta.

Niinpä tartuin ystäväni toiveeseen, että voitko Katja kirjoittaa aiheesta “Mikä ihmisiä voi vaivata”. Voin.

Uskon vakaasti, että seura tekee kaltaisekseen. Mitä enemmän hengaat ammattilaisten tai kilpailuhenkisten ratsastajien kanssa, sitä enemmän löydät vikoja omista toimintatavoistasi. Mitä enemmän höntsäät lupsakoiden maastoilijoiden kanssa, sitä lupsakampi maastoilija olet. Itse sijoitun tietysti sinne kriisiytyneeseen välimaastoon, joka haluaa yhtenä päivänä ilmoittautua olympialaisiin ja seuraavana laittaa tammansa taas paksuksi.

Kertokaa minulle nyt viisaat, että jos haluan vain maastoilla ja ihailla maisemia, tuleeko hevosestani selätön kompura, joka kuolee ennen aikojaan? Vai löytyykö moiselle elämäntyylille puolustajia myös ammattilaisista? Voiko hevonen pysyä hyvänä, vaikkei sitä läpiratsasteta tasaisin väliajoin?

Olen kutakuinkin syntymästäni lähtien halunnut entää pellolla omalla hefoisellani niin, että koirat kiitävät rinnalla. Olen toteuttanut sen unelman. MIKÄÄN ei ole hienompaa, kuin jengi johon kuuluu hevonen, jonka korvat ovat erityisen pystyssä ja koirat, jotka kekkaloivat ympärillä. Voi melkein kuulla kun ne nauravat kaikki ääneen. Vihdoinkin se lehmä tajusi tuoda meidät tänne. Kerrankin olen kiitelty henkilö. Vielä astetta hienommaksi meininki menee, jos on mahdollista röhnöttää hevosen selässä ilman satulaa ja kopukan päässä ovat kuolaimettomat suitzet. Silloin ei edes pyllyn alle kiehnäytyvä lumi ota päähän. Jotenkin kaikilla on hyvä meno. Jos harrastaa pelkkää hyvää menoa, niin miten meidän käy? Tullaanko liian onnellisiksi? Salama iskee?

Olen nähnyt myös hevosen, joka nauttii työnteosta. En nyt muista milloin, mutta nähty on. Erityisen onnellinen se oli silloin, kun hommat lopetettiin, vapaassa käynnissä. En ole varma johtuiko se siitä, että vihdoin tämä rimpuilu loppui vai siitä, että liikunnan aiheuttama endorfiini valtasi kerralla koko kropan. En missään nimessä ylenkatso liikunnallista kunnianhimoa, yritän vain saada hyväksyntää omalle laiskuudelleni.

Eikö aikojen alussa kentällä ratsastaminen tähdännyt juuri siihen, että osataan sitten hallita heppaa kentän ulkopuolella aka maastossa? Mitäs sitten, kun se on hallussa? Olenko valmis? Nyt nimittäin olen. On luottamus, hallinta ja hieno fiilinki. Vain asiallisen pyöreä muto puuttuu. Mistä niitä saa?

jengi1